fbpx

Lapseni yksinäisyys

Lapseni yksinäisyys

Kun nyt 14 vuotias poikani oli 6 vuotta vanha, niin kesälomapäivänä ovikello saattoi soida valehtelematta yli 20 kertaa. Hänellä riitti jo silloin kavereita – enemmän kuin tarpeeksi. Asumme asuinalueella, jossa asuu suunnilleen samassa elämäntilanteessa olevia perheitä, eli siihen aikaan oli runsaasti sen ikäisiä lapsia. Muistan, kun hän eskarilaisena jopa joutui vaikeuksiin siitä, ettei ollut muistanut luvanneensa milloin kenenkin kaverin kanssa lähteä. Onneksi niistä tilanteista selvittiin sillä, että pojat oppivat laajentamaan rinkejään ja sen, että saattoivat leikkiä (tai kuten heillä on tapana sanoa: olla) myös isommissa porukoissa.

Viime kesänä koronan hiukan hellitettyä otettaan kansasta, silloin 13 vuotias esikoiseni pyysi, josko lähtisin hänen ja kaverinsa kanssa Linnanmäelle. Asumme Joensuussa, joten Linnanmäen reissu vaatii hieman enemmän suunnittelua ja aikaa. Lopulta yhden kaverin sijaan, teini-ikäisiä poikia oli omani mukaan lukien 7 matkassa, ja Linnanmäellä käytiin. Minä olin ainoa vanhempi matkassa, mutta suoraan sanoen matka olisi onnistunut ilman minun mukanaoloakin aivan hyvin. Muiden poikien vanhemmat päästivät lapsensa retkelle ehkä kuitenkin juuri siksi, että olin luvannut lähteä “vahdiksi” reissuun.     

Nyt nuorin poikani on 6 vuotta vanha. Useimmille asuinalueemme perheille ei ole syntynyt iltatähteä, joten lähitaloissa ei ole hänen ikätovereitaan juurikaan. Hän jäi päiväkodista kesälomille jo 31.5. ja on syksyllä menossa eskariin ihan toiseen päiväkotiin elokuussa. Hän itse tietää ja varsin hyvin ymmärtää, mitä se tarkoittaa. Hänen päiväkotikaverit tulevat kaikki vaihtumaan. Saman perheen lapset eivät automaattisesti todellakaan ole sosiaalisesti yhtä taitavia, vaikka suunnilleen saman kasvatuksen olisivatkin saaneet. Toiselle voi olla hyvinkin luontaista solmia tuttavuuksia samalla kun toiselle se voi olla verrattain vaikeaa. Miten isän sydämeen koskeekaan, kun lapsi pyytää, josko hän voisi käydä jo nyt entisessä päiväkodissaan tervehtimässä kavereitaan, jotta he eivät unohtaisi häntä ja jotta he tietäisivät että hän ei ole unohtanut heitä.

Olin nuorimmaiseni kanssa eilen Hoplopissa. Ja myös tänään (kiitos Hoplopin kesäpassin). Ulkona on kesä kauneimmillaan. Vanhin poikani on kaverinsa mökillä ja meidän muu perhe meidän mökillä. Nuorin poikani halusi jäädä kotiin ja koska minä olen vielä töissä, niin hän sai jäädä. Olemme olleet kahdestaan kotona 3 päivää eikä sinä aikana ole ovikello soinut kertaakaan. Nuorimmalla pojallani on kuitenkin onneksi yksi kaveri, joka häntä joskus hakee leikkimään ja joka joskus tulee meille leikkimään. Nuorin poikani halusi mennä häntä kysymään. Eikä siinä auttanut se, että kerroin tietäväni, ettei siellä ole nyt ketään kotona, koska heidän perheensä on omalla mökillään. Muutaman minuutin päästä kotiin palasi sinnikäs, mutta pettynyt ja surullinen poika, vailla leikkikaveria. 

Nämä on niitä tilanteita, joissa vanhempana ei saa jäädä surkuttelemaan, vaan jossa tulee olla aktiivinen ja tehdä jotakin. Niinpä pyysin vaimoltani muutaman puhelinnumeron nuorimman poikamme nyt jo entisen päiväkodin kavereiden vanhemmille. Niinpä jo ylihuomenna on 6 vuotiaalla pojalla treffit muutaman muun lapsen kanssa paikallisessa kotieläinpuistossa. Ja lisäksi nyt seuraavan kerran, kun vien nuorimman poikani Hoploppiin (kiitos kesäpassin), hänellä on siellä leikkitreffit päiväkotikaverinsa kanssa. Ei 6-vuotias voi – ilman vanhempiensa apua ainakaan – ylläpitää kaverisuhteitaan, elleivät kaverit sattumoisin sitten asu aivan naapurissa – kuten oli esikoisemme kohdalla. On meidän aikuisten vastuulla tehdä jotakin, jos huomaamme lapsemme olevan yksinäinen. Eikä nyt vaadittu kuin muutama whatsapp viesti.

Raul Soisalo

instituutin johtaja, Suomen Psykologinen Instituutti, www.psyk.fi    

Lukeminen kannattaa aina ja tässä siihen mainio työkalu

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

%d bloggaajaa tykkää tästä: