Suomessa tehdään laadukkaita sarjoja

“Meidät ammattilaiset on koulutettu sietämään oma häpeämme.”

Näihin sanoihin päättyy itselleni tähän mennessä vuosikymmenen yllättävin kotimainen draama, jonka alkukohtauksissa Helsingin poliisisoittokunta esittää myrskyn keskellä mieleen jäävän alkusoiton sarjalle, joka on ilman muuta ehta ja aito pohjoismainen poliisitrilogia. Minulla on ollut tapana avautua julkisesti kokemuksista, joita en osannut odottaa. Jälleen meni ihmetyksen sormeni hämmästyksen suuhun, mikä ei tässä tapauksessa ollut vaikeaa – ottaen huomioon päällimmäisen tunteeni aiheuttaman leukani luontaisen asennon.  

Katsoin hetki sitten kolmannen, ja valitettavasti samalla myös viimeisen jakson sarjasta: Myrskyn jälkeen 2017.

(Tuula-myrsky on romahduttanut Suomen perusrakenteet ja saanut arjen tolaltaan. Jälleenrakennus ei ota käynnistyäkseen ja tapahtuneella näyttää olevan seurauksensa myös ihmisten ja eläinten tunne-elämälle. Myrskyn jälkeen palkittiin tammikuussa 2018 kolmella Kultaisella Venlalla. Sarja valittiin vuoden 2017 parhaaksi draamasarjaksi ja sen tekijöistä palkinnot saivat käsikirjoittajat Leea Klemola ja Kaarina Hazard. Klemola sai palkinnon myös ohjauksesta.)

En tiennytkään, että 2 vuotta sitten oli julkaistu näin aidosti hyvä kotimainen draamasarja. Tämä ei olekaan sitten mitään yksinkertaista perusviihdettä, joten siihen tarkoitukseen sitä ei kannata yrittää nytkään.

Myrskyn jälkeen näyttää aivan siltä, miltä pohjoismaisen poliisisarjan pitääkin näyttää. Kuvat ovat teräviä, kohtaukset taitavasti valaistuja, ohjauksessa ei mitään ylimääräistä. Myrskyn jälkeen myös tuntuu siltä, miltä draaman pitääkin tuntua. Poliisisoittokunnan esittämä kaihomielinen teemabiisi jää viiltävästi heti alkumetreiltä mieleen, sarjan dialogi usein naurattaa, vaikka samalla paikka paikoin se myös itkettää. Sarjan henkilöhahmoihin, kuten Henry Hanikan onnettomaan eläinlääkärinä työskentelevään perheenisä-Kaihin saa otteen ja suhteen. Pääroolia näyttelevän Kaarina Hazardin komisario Rauni Kolehmainen on roolissaan niin aito, että sitä on välillä vaikea uskoa todeksi. Kenties koskettavin roolisuoritus sarjassa on Allu ”Rölli” Tuppuraisen  (seksi-)sirkustirehtööri Gunnar Sonck, jonka lohdutus sekoilevaa vanhempaa surevalle teinille kuuluu: ”Kuule tyttö, nämä on tämmösiä. Joskus menee sillä tavalla.” Allu Tuppuraisen tyrmistyttävän hyvä roolityö viimeistelee sarjan.

On harvinaista suomalaisessa draamassa uskaltaa jättää elämän epävarmuus näin hyvin näkyviin, yhtä paljaaksi kuin jäi Antti Holman esittämä apulaispoliisipäällikkö Kari Marjamaa, joka tv-kameroiden edessä suorassa lähetyksissä riisuutuu munasilleen antautuessaan suomen kansalle lausuen: “Poliisikin on ihminen.” Mutta siinä minusta piilee näin loistavan sarjan onnistumisen inhorealistinen salaisuus: elämässä kun mikään ei tuppaa olemaan niin varmaa, kuin mitä se on epävarmaa.  

Itse löysin tämän sarjan yllättäen ja pyytämättä Elisaviihteen aitiosta. Ja tänä viikonloppuna minulla oli mahdollisuus se katsoa. Suosittelen, jos mahdollisuus tarjoutuu katsoa.
Sarjan päättää isälliseen katsojia lohduttavaan monologiin ylikomissario Jarkko Larsson (Mikko Roiha):


“Sairastuneet on pidettävä ihmisten keskuudessa…tarvitaan silminnäkijöitä, jotta voi olla armoa. Ketään ei saa sulkea ulos…koska kaikesta, aivan kaikesta, voi toipua…myös tästä. Se on kaikkein tärkeintä. Tässä kaikessa on kyse sietämisestä ja jaksamisesta. Tämä on kuitenkin ihan tavallista ihmisen elämää.”

“Meidät ammattilaiset on koulutettu sietämään oma häpeämme.”