Kiintymystrauma ja objektikonstanssi


Törmäsin taannoin lastensuojeluyksikön työnohjauksessa tilanteeseen, jossa lapsi sai useita raivokohtauksia päivän aikana. Työryhmä ei osannut liittää lapsen reaktiota mihinkään laukaisevaan tekijään, trikkeriin. Tämä ei ole suinkaan ensimmäinen kerta, vaan perin tyypillistä on, että yhteyttä lapsen käytöksen ja pulman välistä ei löydetä, tai se on vaikeasta ymmärrettävissä. Lapsella oli diagnoosina RAD eli reaktiivinen kiintymyssuhteen häiriö. Kiintymyssuhteen häiriö käsittää laajan määrän oireita, tapoja reagoida. Se selittää paljon, mutta ei vastaa välttämättä mihinkään. Yleensä unohtetaan, että kiintymyssuhteen häiriö on myös traumaperäinen häiriö. Yhteiys kiintyymyshahmoon on katkennut, vaurioitunut tai muodostunut ristiriitaiseksi, jolloin työskennellään hylkäämistrauman kanssa.

Objektipysyvyys

Kiintymystraumaa hoitaessa unohdetaan usein objektipysyvyys. Tätä voidaan myös kutsua objektikonstanssin pulmaksi. Objektikonstanssi eli pysyvyys tarkoittaa niitä prosesseja, joissa lapsi vauvasta asti oppii toistojen kautta ymmärtämään, että aikuinen tulee takaisin ja tämä takaisin tuleminen noudattaa jonkinlaista logiikkaa. Objektikonstanssia on pystytty tutkimaan myös neurologisesti. Näiden toistojen myötä lapsen aivoissa alkavat kehittyä yhteydet, jotka synnyttävät mielikuvan toisesta. Ensimmäisten vuosien aikana tämä toistoista ja lohdutuksesta syntynyt mielikuva siirtyy lapsen sisäiseksi kokemukseksi. Ääneksi, mielikuvaksi ja hahmoksi, joka lohduttaa silloin kun aikuinen ei ole läsnä. Vauva oppii rauhoittamaan itse itsensä. Enää hän ei herää yöllä huutamaan tai jos herää, hän pystyy itse rauhoittumaan.
Samaan aikaan hyvässä objektikehityksessä aikuinen, joka tulee huutavan lapsen luokse yleensä rauhoittaa lasta silittämällä, puhumalla, ottamalla syliin tai laulamalla. Lapselle syntyy silloin kokemus siitä että tunnetila, jonka intensiteetti on ollut liian iso, pienenee. Syntyy ensimmäiset kokemukset säätelystä ja vaikuttamisesta liian voimakkaaseen tunnetilaan. Säätely tapahtuu aina yhdessä aikuisen kanssa. Sen kanssa, jolla on kehittyneemmät aivot, kehittyneempi säätelykyky ja mahdollisuus saada tunne katoamaan.

Objektipysyvyyden testaaminen

Kestääkö se minua vihaisena, kestääkö se minua, jos rikon jotain, kestääkö se minua, jos varastan, hyväksyykö se minut, jos valehtelen?
Entä sitten jos tämän tyyppistä vahemmuutta ei ole syntynyt tai jokin äkillinen sairaus on katkaissut kiintymyksen ja vaurioittanut objektipysyvyyttä? Sen seurauksena lapsi joutuu arjen vuorovaikutustilanteissa mittaamaan objektin pysyvyyttä. Tämä tapahtuu valitettavan usein oireiden kirjolla. Kestääkö se minua vihaisena, kestääkö se minua, jos rikon jotain, kestääkö se minua, jos varastan, hyväksyykö se minut, jos valehtelen? Tällaiset objektipysyvyyden testaamiseen liittyvät kysymykset pyörivät lapsen päässä. Joskus jopa pakonomaisesti. Samaan aikaan säätelykyky on vaurioitunut. Niiden kymmenien tuhansien tunteiden säätelemiseen mitä joka päivä on, tarvitaan aikuista. Yksin jäädessään lapsi menettää kykynsä säädellä tunnetilaa. Hän on riippuvainen aikuisesta. Yksin jäädessään rauhoittamisen tilalle tulee aggressio.
Vastauksena alun tilanteeseen:katkokset objektipysyvyydessä aiheuttivat lapsen raivokohtaukset, sillä ne pystyttiin yhdistämään tilanteeseen, jossa aikuinen käänsi selkänsä, meni vessaan tai toimistoon. Nämä harmittomalta tuntuvat vuorovaikutustilanteet nousivat lapsen kannalta keskeisiksi. Joka kerta kun yhteys katkesi, lapsen objektikonstanssi koki kolauksen. Hän putosi upottavaan tyhjyyteen ja yksinäisyyteen. Samaan aikaan kyky intensiivisen tunteen kuten tyhjyyden säätelyyn katosi. Tilalle tuli aggressio. Kun kokemusta objektin pysyvyydestä ei ole, syntyy lapselle myös usein traumaperäistä stressiä. Tästä syystä kiintymystrauman hoitamisessa on ennen kaikkea kysymys myös stressin pienentämisessä.
Lapsi voi olla vaikka kymmenenvuotias, fyysisesti kehittynyt ja kognitiivisesti taitava, mutta mikäli ympäristö ei ole tukenut objektikehityksen pysyvyyttä ja säätelykyä ei tämä taito ole voinut kehittyä.  Samalla tavalla kuin vauva opettelee objektipysyvyyttä askel kerrallaan pienissä erissä, ja hätääntyy, jos joutuu yksin tai jos aikuinen laittaa vessan oven kiinni, tai ei otakaan syliin silloin kun pitäisi, ottaa lapsi käyttöönsä kiintymyshuudon. Suoranaisen karjaisun, jolloin aikuinen herää hänen tarpeeseensa. Myöhemmin tämä kiintymysuuhto saa muotonsa häpeän ja mitättömyyden sävyttämässä aggressiossa. Kiintymyssuhteeseen liittyvää traumaa tulisi hoitaa erityisesti objektipysyvyyden näkökulmasta pienin askelin.

 

 

Jussi Sudenlehti

Psykoterapeutti, kirjallisuusterapeutti, kouluttaja ja työnohjaaja

Suomen Psykologinen Instituutti järjestää kaksipäiväisen koulutuksen kiintymystraumasta.

Lue lisää täältä: Kiintymystrauman kohtaaminen ja hoito – arjessa ja vastaanotolla

Ilmoittaudu täällä: Kiintymystrauman kohtaaminen ja hoito – arjessa ja vastaanotolla – 10.-11.10.2018. klo 9-15