Kun elämä pysähtyy…

”Miten puhua aiheesta?”

Yle arena

Miten puhua lapsen tai nuoren kanssa lähellä sattuneesta terroriteosta? Vai pitääkö siitä puhua, jos lasta ei kiinnosta? -Ei kuitenkaan väkisin, sanoo psykoterapeutti Jussi Sutinen, joka on myös lastensuojelun johtava kouluttaja Suomen psykologisessa instituutissa.

Kuinka Turun puukotusten kaltaiset yllättävät, lähelle tulevat väkivallanteot meihin vaikuttavat? Ja miten sitä kaveria voisi auttaa, jos se on herkempi reagoimaan tällaisiin kriisitilanteisiin?

Kalle Talonen jututtaa psykoterapeutti Jussi Sutista Turun keskustassa.

Kun elämä pysähtyy

Monen suomalaisen ja turkulaisen elämä pysähtyi 18.8 alkuillasta Puutorin ja Kauppatorin tapahtumien takia. Hetken aikaa kaikkialla vallitsi epätietoisuus ja Kauppatori ja sen läheiset alueet tyhjennettiin. Moni ravintoloista ja osa kaupoista ilmoitti sulkevansa ovensa tapahtumien takia. Yksi kaupoista ilmoitti sulkevansa ovet terroriuhan takia. Poliisin tiedotustilaisuudessa annettiin tietoa, että tekijä oli saatu kiinni, mutta kysymykset sosiaalisessa mediassa levinneestä videosta saivat ristiriitaisia vastauksia. Oliko tekijöitä enemmän vai yksi? Olivatko videolla juosseet miehet menossa ottamaan kiinni tekijää vai muulla tavoin osa tapahtumaa? Moni jäi ilman vastauksia. Joka tapauksessa jokaisen turkulaisen elämä pysähtyi ja perusturvallisuus sai kolauksen. Palasimme viikko sitten Barcelonasta Suomeen ja torstaina uutisvirta täyttyi Barcelonan terrori-iskun tilanneraporteista. Torstaina pohdin läheisten kanssa, että Turussa ei voi ikinä tapahtua mitään sellaista.

Kriisin ja trauman näkökulmasta on keskeistä, että uhrien läheiset sekä kaikki, joita tapahtuma kosketti saavat ensi käden apua pikaisesti. Sitä varten ovat ammattiauttajat, mutta myös läheiset. Traumaattisen kokemuksen vaikutusta voi pienentää nopealla empaattisella vasteella, ja kokemuksella, että ei jää yksin.

Muutama tunti tapahtuman jälkeen kävin kaupassa, liikenne oli normaalia ja ihmisiä alkoi näkyä katukuvassa. Kuitenkin ohi ajavat hälytysajoneuvot saivat kävelijät vilkuilemaan olkansa yli. Poliisin hyvästä työstä huolimatta uhka ei poistunut minnekään. Sosiaalinen media täyttyi nopeasti juoruista. Oliko Myllyssä pommiuhka ja onko turvallista olla keskustassa? Oliko kyse terrorismista vai yksittäisestä järkkyneen mielen purkauksesta?

Illalla monet ihmiset kerääntyivät yhteen. Lähipiirissäni monet laittoivat viestiä toisilleen, ehdottaen tapaamista ja keskustelua tapahtuneesta. Läheiset soittelivat toisilleen ja monet laittoivat viestiä Facebookissa ja ilmoittivat olevansa turvassa. Järkyttävät tapahtumat ja suru lähentävät meitä. Epätodellisessa tilanteessa tarvitsemme toisiamme.

Milloin elämä voi jatkua normaalisti? Mitä sanomme lapsillemme? Lapsi saattaa reagoida tapahtumaan monella tavalla. Tunteet, tarinat tai oireet saattavat tuntua aikuisesta kummalliselta. Lapsi saattaa kieltää asian tai suhtautua siihen huumorilla. Lapsi tarvitsee suojia selviytyäkseen. Hyvin nopeasti tapahtuman jälkeen levisi sosiaalisessa mediassa MLL:n julkaisema esimerkillinen juttu siitä, miten käsitellä tapahtumaa lasten kanssa. Aikuisen pitää omasta järkytyksestään huolimatta viestiä lapselle turvallisuutta ja jatkuvuutta. Erityisen tarkkana pitää olla nuorten kanssa, sillä sosiaalisessa mediassa leviää nopeasti juttuja, joiden todellisuuspohjaa ei ole tarkastettu. Nuorten kanssa pitää puhua siitä, mitä on tapahtunut ja tunteiden käsittelyn lisäksi antaa heille faktatietoa tapahtumista.

Tragediat pysäyttävät meidät surun äärelle ja herättävät kysymyksen perusturvallisuudesta. Myös aikuisten erilaiset tunteet ovat luonnollisia. Jos tapahtuman jälkeen tuntuu, ettei voi lähteä kotoa pois, kannattaa soittaa ystävälle ja lähteä yhdessä toteamaan kaiken olevan hyvin. Sen lisäksi, että tarvitsemme viestin jatkuvuudesta, tulee meidän pysähtyä sen tunteen äärelle, että jotain pahaa on tapahtunut ja perusturvallisuutemme oli vaarassa. Sitä ei voi kieltää.

Sormet tulevat osoittamaan moneen suuntaan, syylliset joutuvat lopulta vastuuseen, mutta se ei tarkoita sitä, että kokemus turvallisuuden menettämisestä katoaisi. Siksi tarvitsemme toisiamme. Henkinen ensiapu, jota tällaisessa tilanteessa pitää saada ja antaa, on yhteen kokoontuminen, läheisille soittaminen ja puhuminen. Jos tunnet jonkun, joka kärsii tapahtuneesta, mene hänen luokseen, kuuntele häntä ja ohjaa soittamaan kriisinumeroon. Näissä tilanteissa läheisen nopea reaktio voi olla ammattiapua tärkeämpi.

Omaisten ja tapahtuman kokeneiden sekä muiden suomalaisten kannalta on myös keskeistä, että kriisiavun lisäksi ihmiset saavat tarvitsemaansa hoitoa riittävän pitkään. Turvallisuuden kokemisen menetys saattaa vaikuttaa monen elämään pitkään ja tapahtuman nähneet tai siinä mukana olleet saattavat kärsiä posttraumaattisesta stressistä.

Voimia uhrien ja loukkaantuneiden omaisille ja tapahtuman kokeneille.

Jussi Sutinen, Suomen Psykologinen Instituutti

Lastensuojelualan johtava kouluttaja