Lapsen vieraantuminen erotilanteissa


Mitä perheiden kanssa työskentelevien tulisi aiheesta tietää

Kouluttajana psykologian tohtori, oikeuspsykologian dosentti Taina Laajasalo

Aika ja paikka

Koulutuksen sisältö

Koulutuksessa käydään kattavasti läpi kansainvälistä tutkimusta vieraannuttamisilmiöstä (ks esim. Saini, M. (2016). Empirical evidence of alienation: Updated review. Teoksessa Parenting plan evaluations: Applied research for the family court).

Lisäksi koulutuksessa annetaan työvälineitä siihen, millaisia seikkoja ammattilaisen pitäisi huomioida tilanteessa, jossa perhe on vaikean eroriidan keskellä ja esiin tule epäily vierannuttamisesta. Tilanteita tulee arvioida hypoteesiajattelun ja vaihtoehtoisten selitysten testaamisen kautta. Näin siksi, että lapsen vieraantuminen vanhemmasta voi vieraannuttamisen lisäksi johtua myös muista seikoista, tilanteeseen vaikuttavia yksilö- ja ympäristötekijöitä on paljon ja ammattilaisen neutraliteetin ja objektiivisuuden säilyttäminen tilanteissa on haastavaa.

Osallistumismaksu

149 € (sis. alv 24 %)

Ilmoittautuminen

Ilmoittaudu täyttämällä sähköinen ilmoittautumislomakkeemme:

ILMOITTAUDU TÄSTÄ

Lapsen vieraannuttaminen/vieraantuminen etävanhemmastaan

Lapsen menettämisen sanotaan olevan pahinta, mitä ihminen voi kokea. Yhteyden menettäminen omaan lapseen ilman omaa syytä on varmasti lähestulkoon yhtä kivuliasta.

Noin 30 000 lasta kokee Suomessa vuosittain vanhempiensa eron. Erojen yhteydessä suuri joukko lapsia menettää yhteytensä toiseen vanhempaan joko kokonaan tai osittain. Tutkimusten mukaan näin käy jopa 2/3:lle lapsista. Nykyisen lain tulkinnanvaraisuus lapsen edusta (verrattuna entiseen käsitteeseen, joka oli lapsen paras) maksaa yhteiskunnalle paljon pitkittyneinä huoltoriitoina. Näitä tapauksia on vuodessa noin 2500 ja niiden määrä on kasvussa. Ero on muutenkin useamman vuoden kriisi niin vanhemmille kuin lapsille ja usein myös koko läheisverkostolle. Riitaisa ero on vielä pahempi kriisi, jolla on pitkittyessään erityisen haitallisia seurauksia eronneiden vanhempien lapsille.

Toisen vanhemman mustamaalaaminen lapselle tai tapaamisten estäminen av(i)oeron jälkeen on yleistä. Lapset ovat vanhemmilleen yllättävissäkin tilanteissa ”loppuun asti lojaaleja”. Vaikka vanhempi olisi kohdellut lastaan kaltoin, ei lapsi välttämättä silloinkaan normaalisti halua vanhemmastaan eroon. Tilanteet, joissa lapsi itse ei omasta vakaasta tahdostaan halua lainkaan olla tekemisissä toisen vanhempansa kanssa ovat äärimmäisen harvinaisia ja ne yleensä liittyvät vakaviin väkivalta-/seksuaalirikoksiin lasta kohtaan, joihin vanhempi on syyllistynyt. Tällöin on aivan ymmärrettävää, ettei lapsi halua olla kyseisen vanhemman kanssa tekemisissä – ja samalla koskettavaa, miten moni lapsi siitäkin huolimatta haluaa.

Voidaan tutkimustiedon ja kliinisen kokemuksen valossa todeta, että lapsi pääsääntöisesti normaalisti omasta tahdostaan haluaa pitää yhteyttä myös etävanhempaansa. Niissä tilanteissa, joissa lapsi kertoo, ettei halua olla etävanhemman kanssa tekemisissä on mahdollista, että lapseen on jollain muotoa – joskus tiedostamatta – vaikutettu niin, että lapsi alkaa omaksua esim. lähivanhemman kantaa ja suhtautumista etävanhempaan. Ollakseen lojaali lähivanhemmalleen, jonka kanssa asuu ja elää enimmän ajan, lapsi voi ikään kuin ”omasta halustaan” päättää katkaista etävanhempaansa välit jopa kokonaan. Tämä on kuitenkin lapsille lopulta vahingollista, etenkin jos etävanhemmalla ovat vanhemmuuden edellytykset kunnossa.

Raittila ja Sutinen (2008. s. 90) (pitkälti jälkimmäisen väitöskirjaan (2005) perustuvassa kirjassa) arvioivat, että riitaisissa eroissa lähivanhempi (useammin kuitenkin äiti) lähes poikkeuksetta pyrkii estämään etävanhemman (useammin siis isän) ja lapsen välisiä tapaamisia sekä vaikeuttamaan heidän välistä yhteydenpitoa mm. osoittamalla mieltä tai loukkaantumalla lapselleen – jopa syyllistäen häntä. Yllättävää tässä tutkimuksessa oli, että lähivanhempana toimiva isä esti paljon harvemmin lapsia tapaamasta äitiä, vaan tavallisemmin isä kannusti ja fasilitoi näitä tapaamisia. Isän taholta tapahtuva vieraannuttaminen on verrattain paljon harvinaisempaa siitäkin syystä, että eron sattuessa lähivanhemmuus menee vähintään 9/10 tapauksessa äidille, isän jäädessä etävanhemmaksi.

Rauha (2003, s. 259) toteaa, että on järkyttävää, miten vahvastikin lapsia toisesta vanhemmasta vieraannuttavaa käytöstä pidetään täysin normaalina eron jälkeen ja ettei siihen puututa. Vieraannuttaminen kuitenkin täyttää traumatisoivan väkivallan kriteerit. Aivan täsmällisen tarkkaa tietoa vieraannuttamisen yleisyydestä ei siis ole, mutta hyviä valistuneita arvioita ja useiden kentällä toimivien tahojen kokemusperäistä tietoa.

Osaamista kaivataan

Lapsen vieraannuttaminen vanhemmastaan ei ole lastensuojelussa yleisesti tunnustettu – vaikkakin yleisesti tunnistettu – ilmiö, johon puututtaisiin lastensuojelulain perusteella (Antikainen 2007). Lastensuojelu tulisi kouluttaa tunnistamaan vieraannuttaminen ja lastensuojelun tulisi puuttua vieraannuttamiseen aivan kuten se puuttuu muuhunkin lapsen kaltoinkohteluun.

Ennaltaehkäisy tärkeää

Vaikka lapsi päällepäin ilmoittaisi ”omana vakaana tahtonaan”, että hän ei halua olla etävanhemman kanssa missään tekemisissä, on yleisesti tunnustettu ja empiirisesti tutkittu tosiasia, että vieraannutetun lapsen psykososiaalinen hyvinvointi heikkenee merkittävästi. Monille tulee psyykkisiä oireita ja mielenterveysongelmia, jotka kroonistuvat jopa pitkäaikaisiksi psykiatrisiksi sairauksiksi helposti, sillä oireiden lievittäminen ei riitä. Nämä sairaudet voivat jatkua pitkälle aikuisuuteen. Pitäisi hoitaa tai mieluiten ennaltaehkäistä taudin aiheuttaja, eli vanhemmasta vieraannuttaminen erotilanteessa.