Iskä hei, miksi sä itket?

Tuolla kysymyksellä lähestyi 14 -vuotias poikani minua joku tovi sitten. Ja niinhän se oli, että näytin hänen silmiinsä varmasti hyvin huolestuttavalta. Tilanne ei kuitenkaan onneksi ollut lainkaan sitä, miltä se aluksi saattoi näyttää. Minulla oli jäänyt rästiin muutamien opiskelijoideni tehtävien tarkastaminen. Yleensä tehtävien tarkastaminen on itselleni melko rutiininomaista ja jopa jossain määrin jopa puuduttavaa hommaa, koska yleensä minulla on tapana varata yksi työpäivä kuukaudessa, jolloin tarkistan suuren määrän tehtäviä. Ja koska ylivoimaisesti suurin enemmistö tarjoilee jo alun alkaen todella huolellisia suorituksia, jää osakseni yleensä vain kuitata ne hyväksytyiksi. Äkikseltään veikkaisin, että enintään 5% minulle palautetuista tehtävistä on sellaisia, joihin joudun pyytämään opiskelijalta lisäpanostusta.

…no kun minä yritän tässä tarkistaa muutamia opiskelijoideni tehtäviä.

Yllättäen ja pyytämättä

Niin siinä kävi, että kesken rästiin jääneiden tehtävien rutiininomaisen tarkastamisen, vastaan sattui erään opiskelijan tehtävä, joka tiputti minut kirjaimellisesti polvilleen. Näinkin voi joskus käydä: tilanne, jossa sitä vähiten osaat odottaa, joku onnistuukin koskettamaan Sinua – jostakin hyvin syvältä. Tämä emootio vei minut tällä kertaa mennessään täysin. Rutiinitehtävän teksti onnistui puhuttelemaan minua. Se kosketti minua niin, että menetin hetkeksi otteeni – kului luultavasti 10-20 minuuttia, ennen kun havahduin poikani kysymykseen. Tehtävien tarkastaminen on nyt ollut keskeytyneenä jo reilut neljä tuntia. Kävin äsken katsomassa peilistä, ja silmäni ovat yhä turvoksissa. Olen siis itkenyt, koska olen tullut kosketetuksi. Ja näin minulle tarjoutui – kun vähiten osasin sitä odottaa – mahdollisuus hyvin kuratiiviseen ja puhdistavaan kokemukseen.  Koulutukseen sisältyvään tehtävään vastannut opiskelija ei luultavasti olisi millään kyennyt arvaamaan, ainakaan tehtävää tehdessään, minkälaisen elämyksen sen tarkastaminen on minulle tarjonnut. Nämä ovat niitä hetkiä, jolloin tunnen erityistä kiitollisuutta siitä, että saan tehdä juurikin tätä työtä ja miten olen kiitollinen joka ikisestä opiskelijasta, sillä he ovat osoittautuneet lopulta olleensa parhaita opettajiani – saan työstäni ajoittain niin paljon, että oikeasti hämmästelen; kun tästä minulle kaiken lisäksi maksetaan vielä palkkaakin. 

Henkilökohtaista

Monesti psykoterapiatyössä on potilaiden kanssa tullut eteen vastaavanlaisia tilanteita, joissa tapahtui jotakin itsessä hieman samoin kuin miten minulle kävi juuri hetki sitten. Silloin on voinut jonkun asiakkaan tapaamisen yhteydessä tarjoutua mahdollisuus yllättäen ja pyytämättä johonkin, joka niin ikään onnistui koskettamaan itseä henkilökohtaisesti hyvin voimakkaasti jättäen niin ikään pysyvän muistijäljen. Näitä ei tee mieli sen enempää lähteä avaamaan tai analysoimaan. Siksi en minäkään koe millään muotoa tarpeelliseksi saati edes mahdolliseksi kertoa kokemuksestani kovinkaan paljon tämän enempää. 

Vanhat muistot

Vuosituhannen vaihteessa aloitin ensimmäisessä alan vakityöpaikassa. Asiakkaani olivat silloin pääosin noin 80 vuotiaita sotainvalideja, sotaveteraaneja sekä heidän puolisoita ja leskiä. Siinä ikäluokassa alkaa jo esiintyä myös monenlaisia muistisairauksia. Yli 20 vuotta sitten maassamme oli vielä varsin suuri joukko ihmisiä, jotka kuuluivat edellä mainittuihin ryhmiin. Tänä päivänä heitä on enää jäljellä alle 10% siitä. 

Muutaman mutkan kautta…

Törmäsin uuteen musiikilliseen tuttavuuteen (bändiin nimeltä “Juluma”) tilanteessa, jossa sitä vähiten osasin odottaa. Ehkä juuri siksi, kummatkin kappaleet, jotka olen bändiltä hetki sitten elämäni ensimmästä kertaa kuullut ja todellakin myös kuunnellut, tiputtivat minut kirjaimellisesti polvilleni. Olen tässä reilut parin tunnin ajan yrittänyt koota itseäni ja jollain muotoa palautua. Tämän kirjoituksen tekeminen auttoi asiassa. Mutta valitettavasti tehtävien tarkastaminen jatkuu aikaisintaan huomenna, joten kiitän opiskelijoitani edelleen kärsivällisyydestä. Sen verran kokonaisvaltaista tämä hommani ajoittain on, etten juuri hetki sitten kokemani katharsiskokemuksen jälkeen ole enää millään muotoa työkunnossa.

  • Raul Soisalo – Suomen Psykologisen Instituutin johtaja, Kouluttajapsykoterapeutti VET, kliininen pari-, perhe- ja yksilöpsykoterapeutti (valvira, kela, STOry), PD Integrative psychotherapy, kliininen työnohjaaja, käyttäytymistieteilijä, yliopistotutkija

Tämä on muuten se kappale, johon äsken mainittu opiskelijani tehtävän tarkastaminen minut onnistui johdattamaan.

Arvelin, löytyisikö bändiltä jotakin, joka auttaisi minua “toipumaan” kokemuksestani. Ja löytyihän sieltä. Entuudestaan täysin itselleni vieras bändi biisillään vuosien takaa onnistui tosin jälleen koskettamaan tavalla, joka aikaansai toipumisen sijaan paremminkin uudenlaisen kosketetuksi tulemisen kokemuksen, joka kylläkin auttoi. Onneksi muu väki ei ollut meillä sisällä siinä kohtaa.

Mutta… Miettikääpä oheista “Klovni” -nimisen laulun lyriikkaa, siis oikeasti miettikää sitä hetken, ennen kuin kuuntelette kappaleen:

Elefanttivaunun käytävällä soi täydellinen äänettömyys, jonne kuiskatessaankin – moni katoaa.

Tuo on varmuudella yksi hienoimmista melodisen lyriikan lauseista, johon olen suomen kielellä tällä vuosituhannella törmännyt. Harvoin yhden lauseen lukeminen onnistuu nostattamaan karvat pystyyn kuten nyt. Kappaleen valitsin sinällään melko sattumalta nimensä perusteella, sillä olen klovneriaa viime aikoina miettinyt enemmänkin, ja toki tämänkin “Juluma” -yhtyeen kappaleen kernaasti jaan kanssanne:

Kiitos opiskelijoilleni. Tämä oli hyvä muistutus minulle, ja itse kullekin siitä, miten tärkeää on kouluttajana lukea riittävän huolellisesti aivan joka ikinen koulutusprosessin aikana opiskelijan tuottama tehtävä, vaikka se itselle tuntuisikin välillä rutiinityöltä. Opiskelijat laittavat näihin tehtäviinsä parhaimmillaan paloja sielustaan, antaen niissä niin paljon enemmän kuin mikä olisi tarpeellista hyväksyttyyn suoritukseen. Mutta, en valita. On tämä ihan hitokseen hienoa hommaa!

PS. Opiskelijalle, joka toivon mukaan tunnistit itsesi kirjoituksestani… haluaisin vielä sanoa lainaten kuuluisaa espanjalaisrunoilijaa: Ramón del Valle-Inclánia (Villanueva de Arosa, 1866 – Santiago de Compostela, 1936) lauseen verran runostaan Luces de Bohemia:

¡Me quito el cráneo!

Nostan Sinulle päälakeni!

¡Me quito el cráneo! by Ramón del Valle-Inclán (Villanueva de Arosa, 1866 – Santiago de Compostela, 1936)