Sylvian joululaulusta sosiaaliseen konstruktionismiin 

Käytän kaikissa runoissa ja käännöksissäni tekijänimenä pseudonyymiä Sylvia Borin, joka on itse asiassa eräs pikkulintu, joita italiassa pidettiin häkkilintuina, mustapääkerttu, joka on myös muuttolintu. Sylvian joululaulun lintu. Sylvian laulut on pieni laulusarja, jossa on myös Varpunen jouluaamuna ja Kesäpäivä Kangasalla. Joka tapauksessa tämä lintu, varpunen, oli Sakari Topeliuksen metafora hänen sairauksiin kuolleille lapsilleen. Topelius oli verrattain lyhyen ajan sisään menettänyt 3 lasta, ja lintutematiikka hänen teksteissään oli hänelle lohtua tuovaa surutyötä. 

“En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta,

Olen pieni veljesi, tulin taivahasta.

Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhällen,

Pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta.”  

Miten saakaan Kesäpäivä Kangasalla aivan uusia ulottuvuuksia, kun tiedämme nyt senkin kuuluvan Sylvian laulut -sarjaan:

“Mä oksalla ylimmällä oon Harjulan seljänteen;

niin kauas kuin silmä siintää, näen järviä lahtineen.

Kas, Längelmävesi tuolla vöin hopeisin hohtelee,

ja Roineen armaiset aallot sen rantoja hyväelee,

ja Roineen armaiset aallot sen rantoja hyväelee.

Mä vain olen lintu pieni, ja siipeni heikot on;

vaan oisinko uljas kotka, niin nousisin lentohon

ja nousisin taivoon asti luo Jumalan istuimen

ja nöyrin, hartahin mielin, näin laulaisin rukoellen,

ja nöyrin, hartahin mielin, näin laulaisin rukoellen:

Oi taivahan pyhä Herra, sä isäimme armias!

Ah, kuink’ on sun maasi kaunis, kuink’ ihana taivahas!

Sä järveimme säihkyellä suo lempemme tulta vaan!

Oi Herra, intoa anna ain’ maatamme rakastamaan!

Oi Herra, intoa anna ain’ maatamme rakastamaan!”

Ja tietenkin Sylvian joululaulu itsessään:

Siinä on vain tuo yleisesti käytössä oleva käännös sikäli huono, että se ei tavoita ihan kaikkia Topeliuksen syvimpiä ideoita. Kas tässä alkuteksti:

Sylvias hälsning från Sicilien

1. Och nu är det jul i min älskade Nord,

är det jul i vårt hjärta också?

– Suomennoksessa merkitys kääntyy päinvastaiseksi jo alkusäkeessä, “joulu joutui jo rintoihinkin”, vaikka tosiasiassa Topelius kysyy, ikään kuin epäillen, mutta onko joulu sydämissämme myös? 

Och ljusen de brinna på rågade bord,

och barnen i väntan stå.

– Suomennoksessa “Ja kuuset ne kirkkaasti luo loistoaan jo pirtteihin pienoisihin.”  Kuusi on kääntäjien keksintöä, samoin pirtti. Topelius puhui kynttilöistä, jotka paloivat yltäkylläisyyden pöydässä ja lapsista, jotka odottivat seisten paikallaan – jähmettyneinä kuin patsaat, ei siis mitään pirteistä. Sen ajan kirjapaino oli hieman toisenlaista ja sellainenkin ajatus kävi mielessäni, että voisiko tämän käännöksen pirtti sanassa olla tosiasiassa vuosikymmenten saatossa toisiintunut painovirhe kyseessä. Nimittäin hieman toimivampi se käännös voisi olla jos sana pirtti olisikin piltti. Ehkä tämä on toiveajattelua. 

Där borta i taket, där hänger han än,

den bur, som har fångat min trognaste vän,

och sången har tystnat i fängelseborg,

o, vem har ett hjärta för sångarens sorg 

– Tunnetussa suomennoksessa:  “Mutt’ ylhäällä orressa vielä on vain, se häkki, mi sulkee mun sirkuttajain, ja vaiennut vaikerrus on vankilan; oi, murheita muistaa ken vois laulajan?”

Topeliuksen ajatus oli ehkä kuitenkin paremminkin: Siellä katossa, siellä HÄN vielä roikkuu (tai englanniksi avautuu ehkä idea paremmin: He is still hanging in there) tarkoittaen kertun olevan vielä siellä katosta roikkuvassa häkissä  jollain lailla hengissä. Persoonapronominin käyttö on ehkä tässä yksi olennainen detalji. 

Ajatus jatkuu jälleen käännöksessä vähän väärille raiteille Topeliuksen kirjoittaessa siitä häkistä, joka on vanginnut uskollisen ystäväni. (Hän, uskollinen ystäväni, vangittuna häkissä, yksin katossa, henkihieverissä…) 

Loppuosan suomennoksessa minusta ajatus suorastaan kääntyy päälaelleen, sillä uskon Topeliuksen sanoneen kirjoittaessaan

vem har ett hjärta för sångarens sorg – että olisiko kellään vielä sydäntä laulajan suruja kohtaan, se oli siis enemmänkin avunpyyntö, eikö joku voisi kokea empatiaa ja edes yrittää ymmärtää laulajan suruja… ei ainakaan toteamus, että oi murheita muistaa ken vois laulajan – jossa idea on jokseenkin päinvastainen. 

Tästä ajatukseni lähti poukkoilemaan sosiaaliseen konstruktionismiin, eli siihen, että käsitteet ovat ihmisten välisiä muuttuvia sopimuksia siitä, mitä jokin sana jossakin asiayhteydessä tarkoittaa. Vaikkakin kyse on yksi rakastetuimmista joululauluista, niin alkukielen lähteelle meneminen avaa meille täysin toisenlaisen perspektiivin.

Topeliuksen sanavalinnat sisältävät vielä kolmannenkin tason, joka löytyy ehkä hieman yllättäen sanojen tosimerkityksestä ei siis metaforatasoilta käsin; varsinkin jos tietää miksi Italiassa tuohon aikaan pidettiin kerttuja häkeissä ja millä tavalla. Siihen aikaan ainakaan nämä häkkilinnut eivät suinkaan olleet ensisijaisesti viihdyttämässä ihmisiä, vaan niitä käytettiin ansaan houkuttimina. Sylvian joululaulun kertun tavoin lukuisat kohtalontoverit olivat niin ikään häkkiin suljettuina ja silmät puhkaistuna, jotta se yölaulajana houkuttelisi lajitovereitaan lentämään suoraan pyydystäjien verkkoon, minkä jälkeen niiltä otettiin kieli herkuttelijoiden syötäväksi – eli heidät kirjaimellisesti mykistettiin (laulu vaiennut) ja jätettiin kitumaan kuoliaaksi.  Topeliuksen tiedetään vastustaneen tätä julmansorttista verkkopyyntiä sekä äärimmäisyyksiin mennyttä tuhlausta. 

Topeliuksen laulun on varmaan moni kääntänyt, mutta julkaistuista käännöksistä suosioon sen nosti vasta tämä siteeraamani järjestyksessään toinen käännös, joka oli suojeluskunta-aktivistin, kansakoulunopettajan ja koulunjohtajan Martti Korpilahden versio. Se puhutteli kansaa paremmin, sillä tämä käännös mahdollisti paremmin kansan sen hetkisten kollektiivisten tuntojen jakamisen ja anakronistisesti oli tarpeen saada ainakin alitajuisesti luulla, että Topeliuksen teksti kuvastaisi Suomen itsenäisyyspyrkimyksiä, jossa sirkuttajaa verrattiin Suomeen ja häkkiä Venäjään… Luonnollisesti Topelius ei vielä 1850 -luvulla mitenkään kyennyt itsenäistymispyrkimyksistä fantasioimaan millään muotoa. Sen sijaan hän suunnitteli eläinsuojelutoimintaa. Ja vuonna 1874 hän oli perustamassa Suomen ensimmäistä eläinsuojeluyhdistystä Maj Föreningeniä, jonka tärkein suojelukohde olivat kuinkas muutenkaan: pikkulinnut. 

Vaikken ole kuin hieman raapaissut Korpilahden käännöstä, niin joudun toteamaan, että naiset pystyivät tässäkin suhteessa parempaan kuin miehet – silloinkin. Nimittäin ensimmäinen julkaistu käännös on Elina Vaaran, vaikkei sitä käännöstä enää juuri kukaan muistakaan; Se onnistui mielestäni olemaan paljon uskollisempi alkutekstille monessa suhteessa. Ainakin se on varmuudella paljon lähempänä alkukieltä eikä ainakaan alkutekstin merkityksiä olla tarkoitushakuisesti muutettu.

Jopa laulun nimi on käännetty paremmin, Sylvian terveiset Sisiliasta, vaikka jos tarkkoja ollaan vielä parempi olisi ollut Sylvian tervehdys Sisiliasta vrt. Sylvias hälsning från Sicilien

Elina Vaaran käännös menee näin:

Sylvian terveiset Sisiliasta

Nyt joulu on laaksoissa pohjolan maan,

joko tullut on rintoihin tuo?

On pöydällä kynttilät loistehessaan,

käy vartoen lapset sen luo.

Ja orrella keinuvan näät häkin sen,

mi vei multa ystävän uskollisen.

Oi vangittu, laulus

jo vaikeni sun.

Miss ois sydän hellä sen kuunteluhun?

Käännös on aina myös uusi luomus. Joskus kääntäjät muuttavat alkuperäistä ajatusta vain hieman, joskus he pyrkivät muutoksilla kuvaamaan saman asian jotakin aspektia, kuten varpunen jouluaamuna laulun viimeisen säkeistön kohdalla tehtiin. Jostakin syystä kääntäjä koki tarpeelliseksi antaa viimeiselle säkeistölle hengellistyksen sokerikuorrutuksen, tiedä sitten olisiko se kääntäjän mielestä muutoin sitten ollut kansalle turhan realistinen. 

Topelius ei puhunut mitään enkeleitten maasta, eikä liioin taivaasta, eikä hän suinkaan rinnastanut kuolleen sielua enkeliin, eikä hän puhunut pienistä vähempiarvoisista siemenistä ensinkään, vaan tämä kaikki oli kääntäjän hengellistyksen sokerikuorrutusta – vähän pumpulihöttöistä eikä oikeastaan edes minkään uskonopin mukaista. Tämän vuoksi eräs hyvin tärkeä yksityiskohta jäi käännöksestä valitettavasti kokonaan pois. Runollaan Topelius halusi muistaa ja auttaa muitakin läheisiään muistamaan Rafael-pojan kuoleman ajankohdan, ja yhdistää pyyteetön hyvyys hänen muistolleen, mutta harmilloisesti tämä ajatus jäi kääntämättä, ja niin se jäi käännöksestä pois. Eli runon tyttö oli ihan oikeastikin eikä vain vertauskuvallisesti Topeliuksen oma tytär.  

Topelius päätti Varpunen jouluaamuna -runonsa yksinkertaisesti näin:

Jag är icke den du tror, ty ditt öga tåras.

Jag är ju din lilla bror, som dog bort i våras.

När du bjöd glad ditt bröd åt den fattige i nöd,

bjöd du åt din lilla bror, som dog bort i våras.

Eli… ajatus on paremminkin näin:

En ole se joksi minua luulet, sinä kyynelsilmä, vaan olen (kirjaimellisesti) sinun pikkuveljesi, joka kuoli (pois) keväällä.

Ja kun pyyteettä tarjoat omastasi (kutsut syömään omasta leivästäsi) heille, joilla ei sitä ole ja jotka sitä ovat vailla…(köyhille, jotka elävät nälässä) niin samalla kutsut luoksesi oman pikkuveljesi (ja voit muistella häntä), joka kuoli (pois) keväällä. 

Tässä oli selitystä hieman, miksi runoja kirjoitan käyttäen pseudonyymiä Sylvia Borin, ja ohessa hänen joulurunonsa vielä lopuksi:

Joulumieli

Parhaan joulumielen salaisuus on pieni ja yksinkertainen.

Löydät sen, kun teon pyyteettömän teet – hälle, 

jota tapaat koskaan enää et.

Auta outoa, auta paljon taikka vähän.

Kanna hetki matkailijan taakkaa – sä pystyt jopa tähän.

Ja kun et oota palkkaa taikka muuta,

tapahtuu silloin jotain hyvin suurta.

Näet silmillä Rakkauden ja juuri sillä samaisella hetkellä – 

sä joulumielen parhaan omaan sydämeesi saat.

  • Sylvia Borin – 

Tämän vuoden joulutervehdysten asemasta tilasimme pienen joulukonsertin oopperalaulaja Nicholas Söderlundilta ja urkutaiteilija Kari Vuolalta. He kävivät äänittämässä sen Kuusiston kirkossa meitä varten ja voitte käydä sen kuuntelemassa täällä https://psyk.fi/joulu

Hyvää joulua toivottaen,

Raul Soisalo & muut Psyk.fi tontut