Sohvaterveisiä Joensuusta

[et_pb_section bb_built=”1″][et_pb_row][et_pb_column type=”4_4″][et_pb_text _builder_version=”3.13.1″]

Kirkko julistaa, maistraatti ja käräjäoikeus toteaa

 

Jotakin meistä suomalaisista kertoo, että suosituimpia tv-ohjelmia ovat monenlaiset realityohjelmat, kuten Ensitreffit alttarilla, Temptation island ja Sohvaperunat. Ensin mainitussa seurataan miten käy, kun kaksi entuudestaan toisilleen tuntematonta ihmistä aloittaa yhteiselon järjestetyssä avioliitossa. Toisessa, miten käy, kun pariskunta viedään olosuhteisiin, jossa keinotekoisesti kaikin mahdollisin keinoin yritetään aikaansaada parisuhteeseen uskottomuuskriisi. Olen jostain syystä vältellyt näitä kahta ohjelmaa kuin ruttoa. Viimeisimpänä mainittu on realityohjelma siitä, kun tavalliset ihmiset katsovat tv:stä eri ohjelmia ja kommentoivat niitä. En malta odottaa tuotantokoneiston seuraavaa formaatti-ihmettä, joka voisi olla hyvinkin ohjelma siitä, jossa ihmiset, jotka esiintyivät alkuperäisten Sohvaperunoiden katsomissa ohjelmissa, katsovat puolestaan Sohvaperunat-ohjelmaa ja kommentoivat sitä. Näin olisi seuraava reflektion taso saavutettu.

Meillä kotona on iltaisin usein tv päällä, vaikkei sitä aina kukaan päätoimisesti edes seuraa, ja nyt sattui juurikin Sohvaperunat pyörimään meillä perjantai-iltana tv:ssä. Tulin kiinnittäneeksi huomioni hetkeksi ohjelmaan, ja samassa huomasin, että nyt minä sitten kuitenkin salakavalasti altistuin yllättäen ja pyytämättä tähän entuudestaan toisille tuntemattomien, perheen perustamispuuhista viihdettä puristavaan formaattiin: Sohvaperunoiden päähenkilöt sattuivat juurikin silloin katsomaan ja kommentoimaan Ensitreffit alttarilla -ohjelmaa. Oma huomioni kiinnittyi varmasti monen mielestä täysin epäolennaiseen seikkaan (mikä ehkä oli mieleni suojareaktio): tv-ohjelmassa esiintyneeseen vihkikaavaan, jossa avioliiton solmimisen tahtotilaa luotaavien kysymysten myöntäväksi tulkitun vastauksen jälkeen vihkijä totesi hääparille lakonisesti: ”Totean teidät aviopuolisoiksi.” Mieleeni juolahti heti, että onkohan kyseessä kuitenkin valevihkijän toimittama “valevihkiminen”, eli enintään vihkaisu, mutta maistraatissa työskentelevä vaimoni tiesi sivistää minua: Kirkko julistaa ja maistraatti toteaa. Jäin pohtimaan tätä, sillä maistraatti näyttäytyy toisaalta avioliittoon vihkimisasioissa jopa vanhakantaisempana kuin kirkko. Maistraatin vihkikaavassa lähtökohtaisesti hääparia teititellään, kun taas kirkon vihkikaavassa sinutellaan aina. Vaimoni tosin kertoi, että kyllä maistraatissakin saatetaan vihkimisissä sinutella, jos siitä nimenomaisesti erikseen vihkiparin kanssa sovitaan (eli tehdään ensin vihkimissinunkaupat) ja kyllä kai kirkossakin osataan tarpeen niin vaatiessa myös teititellä. En tosin tiedä yhtään kirkon toimittamaa avioliittoon vihkimistä, edes valtion päämiesten tai kuninkaallisten, jossa hääparia olisi kysymysten yhteydessä teititelty. Joka tapauksessa yhä tänäkin päivänä maistraatin www-sivuilla oleva virallinen vihkikaava ei sinuttelua tarjoa.

Toinen huomion arvoinen seikka on, että maistraatin vihkikaavassa ei myöskään vahvisteta tuoretta avioliittoa millään muotoa, vaan ikään kuin Paavo Väyrystä lainaten, maistraatin vihkijänä: “Yksinkertaisesti vain totean”. Kirkossa ensin julistetaan aviopuolisoiksi ja sen jälkeen vielä vahvistetaan liitto, minkä lisäksi rukoillaan liiton puolesta, eli toivotaan porukalla tuoreelle hääparille ja heidän suhteelle kaikkea mahdollista hyvää, onnea, jaksamista ja menestystä.

Nyt olisi minusta tutkimuksen paikka:

Onkohan kukaan tutkinut, onko P-arvolla >0.05 merkitsevää eroa avioliittojen kestoissa tai avioeroprosenteissa suhteutettuna subjektiivisesti koettuun avioliiton onnellisuuteen riippuen siitä, onko vihkijänä ollut maistraatti tahi muu siviilivihkijä? Jatkotutkimuksen voisi suorittaa siitä, löytyykö tilastollisesti >0.05 merkitseviä eroja eri uskontokuntien, eri maistraattien ja käräjäoikeuksien, tai peräti eri vihkijöiden välille vaikkapa avioerotilastoissa. Mutta kun kerran käräjäoikeuskin voi vihkiä, niin miksei sitten korkeampi oikeuden aste, eli hovioikeus tai korkein oikeus voisi yhtä lailla vihkiä avioliittoon – edes aiemmin aviossa olleita eronneita tyyliin: ”jospa se nyt hovissa muuttuisi”? Kenties siksi, että vaikka kirkko sekä eräät uskonnolliset yhdyskunnat, maistraatti ja käräjäoikeus voivat vihkiä avioliittoon, julistamalla tai yksinkertaisesti vain toteamalla aviopuolisoiksi – vahvistuksilla ja onnentoivotuksilla tai ilman, niin “avioeroon vihkii” vain ja ainoastaan yksin oikeudella käräjäoikeus.

Suomessa avioeroon aina tuomitaan käräjäoikeuden päätöksellä. Oikeusperiaatteisiimme kuuluu, että joka ikisestä käräjäoikeuden tuomiosta tulee teoriassa ainakin voida valittaa hoviin. Ehkä joku lainsäätäjä ei ole osannut ratkaista kysymystä siitä, pitäisikö silloin periaatteessa hovioikeuden toimittamat vihkimiset tuomita avioeroon korkeimmassa oikeudessa?

Pahoittelen aasini moninkertaista hukkumista huteralta sillalta tippumisen johdosta, mutta siitäpä se ajatukseni sitten pompsahtikin parin viikon takaiseen LT Olli Polon kirjoittamaan blogiin, jossa oli hänen ja Valviran välistä kirjeenvaihtoa otsikolla: “PITÄÄKÖ LÄÄKÄRIN TUTKIA POTILAS, JOS HÄN OIREILEE PSYYKKISESTI? AVOIN KIRJE VALVIRALLE

Mielenkiintoinen asetelma jo otsikossa: Ei kai Olli Polo sitä mieltä kumminkaan ole, etteikö psykiatrinen tutkimus olisi yhtä lailla kunnollista potilaan tutkimista? Blogia lukiessa tarkentuu, että Olli Polo tarkoittaa nimenomaan somaattisia perustutkimuksia psykiatriseen diagnoosiin päädyttäessä. Siinä Olli Polo lienee asian ytimessä. Ei psykiatriassa ole millään muotoa rutiinia tehdä yksinkertaisimpia somaattisia perustutkimuksia huolimatta siitä, että tämä olisi käypää hoitoa. Polo esitti sen mahdollisesti johtuvan siitä, etteivät psykiatrit mielellään koskisi potilaisiinsa lainkaan. Tämä lienee kuitenkin virhepäätelmä. Koskemisen välttely koskettanee vain ja ainoastaan sellaisia psykiatreja (ja potilaita), jotka ovat vain ja ainoastaan psykoterapiasuhteessa psykiatriin, jolloin esimerkiksi lääkehoidosta vastaa usein muu lääkäri. Tässäkin lienee isoja eroja psykiatriterapeuttien kannattamien psykoterapiasuuntausten välillä, enkä usko, että esimerkiksi kättely kosketuksen muotona olisi kokonaan kiellettyä missään yksittäisessä psykoterapiamuodossa. Kättely on itse asiassa melko hyvä indikaattori sen hetkisestä statuksesta niin psykiatriassa kuin useilla somaattisen lääketieteen eri aloilla. Tästä aiheesta on jopa tehty muutamia tutkimuksia.

Eräs minun psykoterapia-asiakkaani pölähti kerran tuohtuneena vastaanotolle suoraan psykiatrinsa vastaanotolta puolivuotiskonrollikäynniltään ja kysyi minulta aivan ensimmäiseksi, tiedänkö menettääkö lääkäri yleislääkärin oikeutensa psykiatriksi valmistuttuaan vai opetetaanko psykiatrisessa erikoislääkärin koulutuksessa vain niin tehokkaasti unohtamaan yleislääketieteen perusasiat?

Jokainen Suomessa koulutettu ja erikoislääkärin oikeudet omaava psykiatri on varmuudella ollut vuosia ensin yleislääkäri – ja on sitä niin muodoin yhä edelleen. Luonnollisesti psykiatrien käytännön osaaminen ja mielenkiinto yleislääketieteessä voi olla hyvinkin vaihtelevaa, mutta täysin varma olen siitä, että jokainen psykiatrin vastaanottoa pitävä lääkäri osaa niin halutessaan tehdä ortostaattisen testin, mitata verenpaineen (vaikkapa ihan stetareilla ja vanhanaikaisella elohopeamittarilla – mikä on tärkeää jos tiedetään tai epäillään potilaalla olevan eteisvärinää), lähettää labroihin ja muihin tarvittaviin somaattisiin tai psykologisiin tutkimuksiin.

Niin se minun tuohtuneen oloinen asiakkaani? Hän sai kerrottua, miten paljon häntä otti aivoon psykiatrin vastaus potilaan pyytäessään vastaanottokäyntinsä yhteydessä apua hyvinkin yksinkertaisena näyttäytyneeseen yleislääketieteelliseen kysymykseen, jonka psykiatri olisi niin halutessaan voinut hoitaa parissa minuutissa. Sen sijaan hän tyytyi toteamaan asiakkaalleni: “Pitäisiköhän sinun mennä tuon asian kanssa ihan oikeasti lääkäriin…?” Mitä ikinä lienee tarkoittanutkaan. Jotkut psykiatrit ovat myös yleislääketieteen erikoislääkäreitä, ja jokainen vähintäänkin perustason yleislääkäri. Eikä missään yliopistossa psykiatriaan erikoistuville järjestetä poisoppimista tuosta vahvasta perussubstanssin taitamisesta.

Psykologeilta ja useimmilta psykoterapeuteilta tällainen somatiikan perusosaaminen puuttuu. Siksi tuntuukin hurjalta, että jossain maissa on saatu läpi psykologeille psyykelääkkeiden määräämisoikeus. Suomessakin on ryhmittymä, joka tällaista oikeutta ihan vakavissaan ajaa.

Olli Polon esittämä ongelma on varmasti olemassa ja aiheellinen. Mutta enemmän minä olen huolissani siitä, missä määrin somaattiseen diagnoosiin päätyneiden kohdalla tarjoutuu mahdollisuus kunnolliseen psykiatriseen statukseen, saati anamneesiin ja arvioon? Eiköhän tämä ole vielä harvinaisempaa. Vaikka on tunnettua, että somaattisista ongelmista voi yhtä lailla seurata ennen pitkään myös psykiatrisia pulmia. Eniten olen huolissani seuraavasta: Se terveydenhuollon ammattihenkilö, joka viettää potilaan kanssa eniten aikaa on useimmiten hänen psykoterapeutti, jonka pitäisi ohjeiden ja suositusten mukaan seurata ja dokumentoida paitsi muutokset potilaan psykiatrisessa statuksessa, myös muut olennaiset muutokset somaattisessa terveydentilassa. Ja vaikka psykoterapeuttikoulutukset järjestetään nykyisin yliopistojen suojissa, niin mielestäni ei yksikään psykoterapeuttikoulutus edelleenkään tarjoa riittäviä eväitä potilaiden somaattisen hyvinvoinnin seurantaan, jolloin olennaisia ja tärkeitä asioita voi mennä ohi yllättäen ja pyytämättä. Sen vuoksi on vähintäänkin toivottavaa, että psykoterapiassa käyvien potilaiden säännöllisissä psykiatrin kontrolleissa mahdollistuisi somaattiset perustutkimukset.

Psykiatristen sairaalaosastojen sijoittaminen samoihin tiloihin muiden sairaalaosastojen kanssa on perusteltua jo ihan tältä pohjalta. Olen lisäksi pannut merkille, että psykiatristen sairaaloiden yhteyteen on perustettu somaattisiin vaivoihin keskittyviä yleislääkärivetoisia vastaanottoja ja mielenterveyskuntoutujien terveystarkastukset alkavat olla jo rutiinia useimmissa hoitopaikoissa. Hyvää tässä on se, ettei mielenterveyskuntoutujien somaattisen terveydentilan seuranta sittenkään taida olla ihan niin heitteillä, kuin mitä Olli Polon blogikirjoituksesta voisi päätellä. Erikoista se, että siihen tarvitaan erillinen yleislääkäri. Asia ei kuitenkaan alalla ole millään muotoa uusi ja vieras, vaan pitkään on tiedetty, että mielenterveyspotilailla on muita useammin yhtä ja toista somaattista vaivaa diagnosoituna, ja mikä huolestuttavinta diagnosoimatta. Hannu Koponen ja Jarmo Lappalainen kirjoittivat jo 2015 aiheesta ansiokkaan katsauksen Duodecim-lehteen.

 

Joensuussa 14.9.2018

Raul Soisalo
vaativan erityistason psykoterapeutti, kliininen yksilö-, pari ja perheterapeutti (Valvira, Kela), kouluttajapsykoterapeutti, työnohjaaja

 

PS. Toivoisin, että niille psykiatrista hoitoa tarjoaville terveydenhuollon ammattihenkilöille, jotka eivät ole lääkäreitä tai sairaanhoitajia, järjestyisi osana peruskoulutusta myös somatiikan perusteita vähän samaan tapaan kuin ennen psykoterapiakoulutusta vaadittavat 30 op laajuiset psykoterapeuttikoulutuksen edellyttämät lisäopinnot psykologiassa/ psykiatriassa, ellei peruskoulutukseen niitä entuudestaan sisälly.

[/et_pb_text][/et_pb_column][/et_pb_row][/et_pb_section]