Lapsen, aikuisen vai ympäristön oireet? Vähennä stressiä, helpota oireita

Näin arkeen palatessa monessa perheessä, sijaisperheessä ja laitoksessa alkaa oireilu uudestaan rauhallisemman loma-ajan jälkeen. Miksi? Asianhan pitäisi olla päinvastoin, sillä arki palaa jengoilleen ja rutiinien pitäisi helpottaa elämää.

Hoidon näkökulmasta lapsen oireiden työstäminen voi olla vaikeaa, sillä oireet ilmenevät eri tavoin ja voivat vaihdella systeemin ja vuorovaikutusilmapiirin mukaan. Yksi asia on kuitenkin selvä. Lapsen oireet ovat usein stressisidonnaisia.

Stressin määrä näyttäisi korreloivan hyvin pitkälti oireiden esiintymisen kanssa, ja varsinkin traumaperäinen stressi toimii näin. Oireet ovat usein vanhoja reagointimalleja, joiden avulla lapsi on ennenkin selvinnyt vaikeista tilanteista. Näitä ovat esimerkiksi hyperaktiivisuus, puhumattomuus, varastelu, huono käytös, kouluhaluttomuus ja piittaamattomuus ohjeista.

Kyse ei siis ole siitä, ettei lapsi osaisi esimerkiksi noudattaa ohjeita tai rauhoittua. Lapsi käyttää niitä keinoja, joita hänellä on, ja stressi lisää oireita. Arjessa stressiä aiheuttavia tilanteita tulee eteen päivittäin.

Vaikuta siihen, mikä aiheuttaa stressiä

Luin jokin aika sitten Yuval Noah Hararin kirjan “Sapiens – Ihmisen lyhyt historia”. Siinä Harari sanoo suunnilleen näin:

“Ihmisen keho on vielä evoluution jäljiltä savannilla, kun taas aivojen kognitiivinen evoluutio on edennyt vallankumouksellisin harppauksin.”

Tulkitsen tätä niin, että meissä ihmisissä on jäljellä paljon sellaista biologista, joka on ristiriidassa sen kanssa, mitä korkeat kognitiiviset taidot, sovellukset ja teknologia eivät pysty poistamaan.

Tämä ei tarkoita sitä, ettemme voisi vaikuttaa tapahtumiin itse. Varsin usein lapsella ei kuitenkaan ole työkaluja, joilla hän voisi lisätä aivojen serotoniinitasoa tai työstää stressiä. Ravinto, stressi ja serotoniinitaso vaikuttavat ihmisen kykyyn suorittaa odotettuja tehtäviä.

Pelkästään esimerkiksi lisääntynyt stressi, pimeän aika ja muutokset ympäristössä aiheuttavat oireita. Oireiden seuraamisen sijaan tulisi keskittyä siihen, miten vaikutamme arjessa näihin oireita aiheuttaviin tekijöihin.

Stressitasoa nostavia tekijöitä:

• Vaikeat kognitiiviset suoritukset, esimerkiksi liian vaikeat läksyt, jos energia kuluu vaikean kokemuksen pitämiseen pois mielestä.
• Pelaamisen lopettaminen. Moni aikuinen tietää, että lapsi saattaa kokea saavansa helpotusta tilanteeseen pelaamalla videopelejä. Pelaamisen haitallisuudesta lapselle ei ole selkeää tutkimusnäyttöä. Päinvastoin, pelaaminen voi laskea stressiä. Kuitenkin pelaamisen lopettaminen muodostuu usein stressitekijäksi.
• Valmistautuminen seuraavaan päivään.
• Liian monimutkaiset säännöt ja arjen rakenteet.
• Vuorovaikutusilmapiiri: riitoja, liikaa sosiaalisia suhteita tai tilanteita, joissa aikuinen joutuu jankuttamaan.

Vähennä arjen stressaavia tilanteita

Usein vaikeimpia tilanteita stressaantuneelle ja traumoista kärsiville lapsille ovat säätelytilanteet. Ne ovat tilanteita, joissa lapsi joutuu painamaan jarrua tai kaasua, hallitsemaan jotakin vaikeaa tunnetta, sosiaalista tilannetta tai vuorovaikutusta.

Sosiaalisen tilanteen hallitseminen on aivoille eniten työtä vaativa tehtävä. Samaan aikaan pitää lukea ilmeitä, yhdistää käytöstä ja mukauttaa omaa toimintaa. Myös jatkuvien päätöksentekotilanteiden tiedetään olevan aivoille erityisen kuormittavia. Joskus arkea on syytä yksinkertaistaa niin, että valintatilanteita ei tule liikaa.

Itsesäätelyä vaativia stressaavia arjen tilanteita ovat:

• Ruokailutilanteet (myös ruokaan liittyvät emotionaaliset kokemukset)
• Vuorovaikutustilanteet
• Harrastukset
• Siirtymätilanteet ennakoimatta
• Toisen ihmisen vireysikkunaan hakeutuminen
• Nukkumaan meneminen

Usein liian vaativista vuorovaikutustilanteista ja arjesta tulee lapsen oireita käynnistäviä tekijöitä. Stressitasoon voidaan parhaiten vaikuttaa muuttamalla ympäristöä ja systeemiä, jossa lapsi toimii. Konkreettisilla asioilla kuten ruokavaliolla, valon määrällä, huoneen järjestyksellä, vaikuttamismahdollisuuksilla arjessa sekä fysiologisilla tekijöillä on vaikutusta stressitasoon ja siihen, miten lapsi käyttää psyykettään.

Luonto, liikunta ja huumori avuksi

Aivojen tuottama serotoniini vaikuttaa muun muassa mielialaamme. Serotoniinin eritykseen on mahdollista vaikuttaa useilla tavoilla.

Esimerkiksi seuraavien asioiden on tieteellisesti todettu lisäävän serotoniinin eritystä:

• Luonnossa oleminen
• Eläimen silittäminen ja vuorovaikutus eläimen kanssa
• Liikunta
• Onnistuneet sosiaaliset tilanteet
• Odotukset tapahtumasta: Jos odotukset toteutuvat, kehossa erittyy dopamiinia, joka saa aikaan mielihyvän tunteen. Siksi on syytä ennakoida ja puhua odotuksista etukäteen.
• Maalaukset ja taide
• Musiikki: klassisen musiikin tutkimukset osoittavat musiikin kuuntelun parantavan myös suorituskykyä.
• Huumori
• Ääneen lukeminen, sadut ja tarinat

Peilaatko negatiivisia tunteitasi lapseen?

Vasta sitten, kun arkeen on tehty konkreettisia muutoksia ja aikuinen on tutkinut omaa asemaansa suhteessa, voidaan lapsen oireita tarkastella irrallaan systeemistä ja vuorovaikutuksesta. Peilisoluteorian myötä on saatu tietoa erityisesti siitä, että lapsi peilaa tunnetilansa aikuisesta. Kiireisen työpäivän jälkeen kotiin palaavan aikuisen serotoniinitaso voi olla alhaalla, mikä vaikuttaa siihen, ettei rauhoittavaa vuorovaikutusta lapseen synny.

Emme tarvitse lisää resursseja ymmärtääksemme sitä, miten asetumme vuorovaikutukseen, tiedostaaksemme sitä, miten aivot toimivat tai havaitaksemme sitä, miten ihminen on sidoksissa ympäristöönsä. Se vaatii vain tietoa ja kykyä katsoa tapahtunutta uudesta, metakognitiivisesta näkökulmasta.

Jussi Sudenlehti
Psykoterapeutti, kirjallisuusterapeutti, kouluttaja ja työnohjaaja

Teetkö auttamistyötä? Tule koulutuspäivään kuulemaan, miten voit hyödyntää neurotieteiden antia yksinkertaisesti arjen tilanteissa. Aivoviisas auttaja 17.1.

Ajatuksia lasten ja nuorten mielenterveyden ongelmista

Yle uutisoi 28.11  viidestä kipukohdasta lasten ja nuorten mielenterveyden ongelmien hoidossa. 2000-luvulla on toistuvasti nostettu esille palvelujen tarpeen kasvava määrä. Viiden kipukohdan listan jatkoksi haluan nostaa esille ehdotuksia, joilla tilanteeseen voidaan vaikuttaa. Näkemykseni perustuu pitkään kokemukseen terapian, psykiatrisen työn ja lastensuojelutyön kentällä sekä työryhmien ja ammattilaisten työnohjaukseen.

 

Ennaltaehkäisevien palveluissa tulisi huomioida paremmin psyykkisen kriisin kohtaaminen. Jokaiseen perheeseen liittyy väistämättä kehityksellisiä kriisejä ja myös traumaattisia kriisejä. Ennaltaehkäisevissä palveluissa tuli nähdä lapsen ja nuoren oireet adaptatiivisina korjausyrityksinä, joihin puuttuminenvälittömästi pienelläkin panoksella mahdollistaa sen, että luonnolliset kriisit eivät kehity jatkossa vaikeiksi kroonisiksi ongelmiksi. Jokaisen perheen elämään vaikuttaa myös sattuma. Onnettomuudet, kuolemat ja hankalat tilanteet kuuluvat elämään. Ongelmiksi ne muodostuvat vasta sitten, jos tapahtuman jälkeistä traumaperäistä stressiä ei ymmärretä ja päästä purkamaan.

Kelan ja sairaanhoitopiirien kilpailuttamat terapiat eivät riitä palveluita tarvitseville ja terapioihin on vaikea päästä. Terapioiden toteuttamisessa on vielä liikaa keinotekoisia rajoja eri koulukuntien ja työtapojen välillä, vaikka tieteelliset tutkimukset osoittavat hoidon perustuvan suhteen laatuun. Terapiapalveluiden piiriin pitäisi saada enemmän luovia ja psykofyysisiä terapioita ja työkaluja, joissa lasta ja nuorta voidaan hoitaa myös ilman puhetta. Lasten ja nuorten kasvavat mielenterveyden pulmat tulisi nähdä myös osana aikuisten ja perheiden pulmia. Hoidon tulisi tapahtua systeemisesti, vaikka kyseessä olisikin yksilöterapia.

Vaikeasti oireilevien lasten psykiatrinen hoito on puutteellista, jos he ovat lastensuojelun asiakkaina. Itsetuhoisten nuorten, viiltelevien nuorten, käytöshäiriöisten lasten, traumasta kärsivien lasten ja nuorten sekä kiintymyssuhteen häiröstä kärsivien lasten hoito palautetaan usein lastensuojeluun jolloin psykiatrinen, terapeuttinen ja psykososiaalinen arjen hoito eivät kommunikoi keskenään. Lastensuojelun työntekijät tarvitsevat yhä enemmän koulutusta, työnohjausta ja resursseja hoitaakseen näitä asiakkaita.

Järjestelmässämme terapia elitistyy helposti. Usein ns. vakavista häiriöistä kärsivät löytävät huonosti apua. Käytöshäiriöiden, nuorten persoonan kehityksen pulmien ja traumaperäisten häiriöiden hoitaminen terapiassa on usein puutteellista ja vaikeaa. Asiakkaat eivät sitoudu hoitoon ja ongelma kierretään puhumalla ”terapiakuntoisuudesta”. Riippuen terapiasuuntauksesta asiakas viettää hereilläoloajastaan vain muutaman prosentin vastaanotolla. Tämä ei useinkaan riitä korjaamaan vaikeita kehityksellisiä häiriöitä, joissa tarvitaan arjen toistoja. Terapeuttista osaamista tulisi siirtää ja kouluttaa enemmän lasten ja nuorten arkeen. Tarvitaan nepsy-ohjaajia, yhä osaavampia tukihenkilöitä ja ohjaajia, jotka voivat kulkea nuoren rinnalla riittävän pitkään. Vaikeiden häiriöiden kohdalla usein tiedon puute esimerkiksi traumasta ja persoonan kehityksen pulmista saa ”tärkeimmät” ihmiset nostamaan kädet pystyyn.

Vaihtuvuus ja katkenneet hoitosuhteet vaikeuttavat traumaan liittyvien dissosiaatiohäiriöiden ja stressiperäisten pulmien hoitoa. Suurimman osan vaikeasti oireilevista nuorista, jotka kuormittavat hoitojärjestelmää, tulisi löytää traumaa vakauttavia hoitomenetelmiä. Tällä hetkellä traumaperäisten häiriöiden vakauttaminen tapahtuu lähinnä teho-osastoilla ja sekin usein tiedostamatta. Traumaan liittyvien häiriöiden tunnistaminen ja hoito tulisi olla yhä keskeisempi osa lasten ja nuorten mielenterveyden häiriöiden ehkäisemistä.

Valokuva: Terhi Hytönen

 

Jussi Sudenlehti

Perheterapeutti, psykoterapeutti, kirjallisuusterapeutti ja työnohjaaja

Suomen psykologisen instituutin vastaava kouluttaja (lapset, nuoret ja perheet)

 

Olemme pyrkineet omalta osaltamme vaikuttamaan näihin asioihin työnohjauksissa ja muun muassa seuraavissa koulutuksissa:

Psykiatrinen lastensuojelutyö

Kun puhuminen ei riitä

Psyykkisen kriisin kohtaaminen

Perheterapeuttinen lastensuojelu

Särkyvä mieli – lapsen ja nuoren psyykkinen oireilu

NEPSY-koulutukset

Kun kipeää ei osaa sanoittaa: suhdekeskeinen työ lastensuojelussa

Jussi Sudenlehden teos ”Tulevaisuuden lastensuojelu” julkaistaan samaa nimeä kantavassa seminaarissa.

Kun kipeää ei osaa sanoittaa: suhdekeskeinen työ lastensuojelussa

Jokainen ihminen kaipaa toisen ihmisen läheisyyttä, yhteenkuuluvuuden tunnetta ja toisten hyväksyntää. Ryhmän ulkopuolelle jääminen voi olla äärimmäisen kipeä kokemus.

Yksin oleminen on tutkimusten mukaan jopa suurempi terveysriski kuin ylipaino (juttu Science Alertissa). Se on yksi suomalaisten elämänlaatua eniten heikentävistä tekijöistä (YTHS:n uutinen).

Suurinta vahinkoa syntyy mielen sisällä, sillä yksinäisyys saa ihmisen kääntymään itse itseään vastaan.

Sosiaalisten suhteiden puuttuessa syntyy ajatuksia siitä, että minä en kelpaa.

Olen vääränlainen. Yksinäisyyteni on omaa syytäni.

Ihmissuhteet ovat ensisijaisen tärkeitä, jotta itseä vastaan olevia ajatuksia voidaan ehkäistä ja syntyneitä ajatuskierteitä muuttaa. Suhteiden avulla on mahdollista korjata mielen vaurioita ja elämän haitallisia suuntia. Se pätee kaiken ikäisiin ihmisiin. Siitä huolimatta lastensuojelussa suhteiden merkityksestä puhutaan aivan liian vähän.

Lastensuojelussa suhdekeskeisen työn hoitavia mekanismeja ei tunneta riittävän hyvin. Suhdekeskeisyys on suomalaisessa lastensuojelussa vielä uusi termi ja monille tuntematon.

Suhde toiseen ihmiseen korjaa henkisiä vaurioita

Yhä useammin kyllä törmää lastensuojelun työntekijöihin, jotka ovat taitavia asettumaan suhteeseen, jollaista lapsi toivoo ja tarvitsee. Toiminta on kuitenkin usein umpimähkäistä, sillä suhdekeskeisen työn periaatteet eivät ole työntekijöille tuttuja.

Usein päädytään kysymykseen: ”Mitä ihmettä tapahtui?” Tulee hetki, jolloin tapa, jolla on aina toimittu, ei enää toimikaan, ja silloin auttaja on umpikujassa. Näin käy usein silloin, kun trauman vaikutus lapseen näkyy persoonan kehityksen tai käytöksen pulmana.

Mitä saataisiinkaan aikaan, jos suhdekeskeistä työtä osattaisiin käyttää järjestelmällisesti!

Suhteet ovat ratkaiseva tekijä hoidon onnistumisessa. Sekä ihmissuhteen että hoitosuhteen ytimessä on nähdyksi ja kuulluksi tuleminen. Kun ihminen on henkisesti hajalla, hän hakee auttajastaan niitä asioita, joita itsellä ei ole: tietoa, kokemusta, kykyä rauhoittaa itseään ja nähdä maailma positiivisena sekä sanoja niille kokemuksille, joita hän itse ei ymmärrä.

Suhteiden avulla on mahdollista korjata vaurioita, joita lapselle on syntynyt hänen elämänsä alkutaipaleella. Auttajan on olennaista ymmärtää, mitä kohtia hän voi korjata ja millä keinoilla korjaaminen onnistuu. Mistä lapsi on jäänyt vaille ja miten suhteen avulla voidaan korjata noita puutteita?

Suhdekeskeisen työn tekijät

Vaikka suhde ja sen merkitys ovat ikiaikaisia asioita, kovinkaan pitkään ei vielä ole pystytty nimeämään suhteen hoitavia tekijöitä. Näyttää kuitenkin siltä, että juuri suhteeseen perustuvia hoitavia tekijöitä on löydettävissä. Tässä niistä muutamia.

Mentalisaatio on kykyä pohtia omia ja toisen ihmisen näkökulmia ja tunteita. Kaikki suhteessa tapahtuva hoitaminen perustuu mentalisaatiokyvyn kehittymiselle. Reflektoimme lapselle omia tunteitamme ja ajatuksiamme.

Pyrimme ymmärtämään lapsen vaikeaakin käytöstä perinpohjaisesti ja tarjoamaan selityksiä sille, miksi lapsi toimii tietyllä tavalla. Lapsen käytöksen taustalla on halu ymmärtää omaa toimintaa. On tärkeää muistaa, että kaikki häiritsevä käytös ei ole häiriötä, vaan joskus se on keino ilmaista sitä kipeää, jolle lapsi ei vielä löydä sanoja.

Intersubjektiivisuus on kykyä ymmärtää ja jakaa toisen ihmisen kanssa oman mielen kokemuksia ja sisältöjä. Se on tunteiden, havaintojen ja ajatusten jakamista vuorovaikutuksessa keskustellen ja yhdessä toimien.

Näemme lapsen oireilun puuttuvina malleina tai kehnona opittuna selviytymisstrategiana. Lapsi tekee vääriä tulkintoja sosiaalisista tilanteista, koska hän ei ole oppinut muunlaisia tulkintoja. Uusien käyttäytymismallien ja tulkintojen oppimiseen tarvitaan vastavuoroisuutta auttajan kanssa. Opetamme lasta organisoimaan, käsittelemään ja kielellistämään kokemuksiaan.

Dialogisuus on vastavuoroisuuden herättelyä lapsessa. Esimerkiksi masentuneiden rakenteiden tilalle voidaan synnyttää uutta puhetta, jossa masennusta tarkastellaan jonain muuna kuin rajoittavana ja ahdistavana kokemuksena.

Auttaja ei ole täydellisiä vastauksia antava robotti. Parempia tuloksia saamme aikaan, kun olemme aidosti kiinnostuneita lapsesta, innostumme, iloitsemme ja pyydämme tarvittaessa anteeksi.

Jussi Sudenlehti
Psykoterapeutti, tietokirjailija ja kouluttaja
Jussi Sudenlehden teos ”Tulevaisuuden lastensuojelu” julkaistaan samaa nimeä kantavassa seminaaripäivässä. Tilaa kirja kauttamme ja osallistu seminaariin.

Kiintymystrauma ja objektikonstanssi

Törmäsin taannoin lastensuojeluyksikön työnohjauksessa tilanteeseen, jossa lapsi sai useita raivokohtauksia päivän aikana. Työryhmä ei osannut liittää lapsen reaktiota mihinkään laukaisevaan tekijään, trikkeriin. Tämä ei ole suinkaan ensimmäinen kerta, vaan perin tyypillistä on, että yhteyttä lapsen käytöksen ja pulman välistä ei löydetä, tai se on vaikeasta ymmärrettävissä. Lapsella oli diagnoosina RAD eli reaktiivinen kiintymyssuhteen häiriö. Kiintymyssuhteen häiriö käsittää laajan määrän oireita, tapoja reagoida. Se selittää paljon, mutta ei vastaa välttämättä mihinkään. Yleensä unohtetaan, että kiintymyssuhteen häiriö on myös traumaperäinen häiriö. Yhteiys kiintyymyshahmoon on katkennut, vaurioitunut tai muodostunut ristiriitaiseksi, jolloin työskennellään hylkäämistrauman kanssa.

Objektipysyvyys

Kiintymystraumaa hoitaessa unohdetaan usein objektipysyvyys. Tätä voidaan myös kutsua objektikonstanssin pulmaksi. Objektikonstanssi eli pysyvyys tarkoittaa niitä prosesseja, joissa lapsi vauvasta asti oppii toistojen kautta ymmärtämään, että aikuinen tulee takaisin ja tämä takaisin tuleminen noudattaa jonkinlaista logiikkaa. Objektikonstanssia on pystytty tutkimaan myös neurologisesti. Näiden toistojen myötä lapsen aivoissa alkavat kehittyä yhteydet, jotka synnyttävät mielikuvan toisesta. Ensimmäisten vuosien aikana tämä toistoista ja lohdutuksesta syntynyt mielikuva siirtyy lapsen sisäiseksi kokemukseksi. Ääneksi, mielikuvaksi ja hahmoksi, joka lohduttaa silloin kun aikuinen ei ole läsnä. Vauva oppii rauhoittamaan itse itsensä. Enää hän ei herää yöllä huutamaan tai jos herää, hän pystyy itse rauhoittumaan.
Samaan aikaan hyvässä objektikehityksessä aikuinen, joka tulee huutavan lapsen luokse yleensä rauhoittaa lasta silittämällä, puhumalla, ottamalla syliin tai laulamalla. Lapselle syntyy silloin kokemus siitä että tunnetila, jonka intensiteetti on ollut liian iso, pienenee. Syntyy ensimmäiset kokemukset säätelystä ja vaikuttamisesta liian voimakkaaseen tunnetilaan. Säätely tapahtuu aina yhdessä aikuisen kanssa. Sen kanssa, jolla on kehittyneemmät aivot, kehittyneempi säätelykyky ja mahdollisuus saada tunne katoamaan.

Objektipysyvyyden testaaminen

Kestääkö se minua vihaisena, kestääkö se minua, jos rikon jotain, kestääkö se minua, jos varastan, hyväksyykö se minut, jos valehtelen?
Entä sitten jos tämän tyyppistä vahemmuutta ei ole syntynyt tai jokin äkillinen sairaus on katkaissut kiintymyksen ja vaurioittanut objektipysyvyyttä? Sen seurauksena lapsi joutuu arjen vuorovaikutustilanteissa mittaamaan objektin pysyvyyttä. Tämä tapahtuu valitettavan usein oireiden kirjolla. Kestääkö se minua vihaisena, kestääkö se minua, jos rikon jotain, kestääkö se minua, jos varastan, hyväksyykö se minut, jos valehtelen? Tällaiset objektipysyvyyden testaamiseen liittyvät kysymykset pyörivät lapsen päässä. Joskus jopa pakonomaisesti. Samaan aikaan säätelykyky on vaurioitunut. Niiden kymmenien tuhansien tunteiden säätelemiseen mitä joka päivä on, tarvitaan aikuista. Yksin jäädessään lapsi menettää kykynsä säädellä tunnetilaa. Hän on riippuvainen aikuisesta. Yksin jäädessään rauhoittamisen tilalle tulee aggressio.
Vastauksena alun tilanteeseen:katkokset objektipysyvyydessä aiheuttivat lapsen raivokohtaukset, sillä ne pystyttiin yhdistämään tilanteeseen, jossa aikuinen käänsi selkänsä, meni vessaan tai toimistoon. Nämä harmittomalta tuntuvat vuorovaikutustilanteet nousivat lapsen kannalta keskeisiksi. Joka kerta kun yhteys katkesi, lapsen objektikonstanssi koki kolauksen. Hän putosi upottavaan tyhjyyteen ja yksinäisyyteen. Samaan aikaan kyky intensiivisen tunteen kuten tyhjyyden säätelyyn katosi. Tilalle tuli aggressio. Kun kokemusta objektin pysyvyydestä ei ole, syntyy lapselle myös usein traumaperäistä stressiä. Tästä syystä kiintymystrauman hoitamisessa on ennen kaikkea kysymys myös stressin pienentämisessä.
Lapsi voi olla vaikka kymmenenvuotias, fyysisesti kehittynyt ja kognitiivisesti taitava, mutta mikäli ympäristö ei ole tukenut objektikehityksen pysyvyyttä ja säätelykyä ei tämä taito ole voinut kehittyä.  Samalla tavalla kuin vauva opettelee objektipysyvyyttä askel kerrallaan pienissä erissä, ja hätääntyy, jos joutuu yksin tai jos aikuinen laittaa vessan oven kiinni, tai ei otakaan syliin silloin kun pitäisi, ottaa lapsi käyttöönsä kiintymyshuudon. Suoranaisen karjaisun, jolloin aikuinen herää hänen tarpeeseensa. Myöhemmin tämä kiintymysuuhto saa muotonsa häpeän ja mitättömyyden sävyttämässä aggressiossa. Kiintymyssuhteeseen liittyvää traumaa tulisi hoitaa erityisesti objektipysyvyyden näkökulmasta pienin askelin.

 

 

Jussi Sudenlehti

Psykoterapeutti, kirjallisuusterapeutti, kouluttaja ja työnohjaaja

Suomen Psykologinen Instituutti järjestää kaksipäiväisen koulutuksen kiintymystraumasta.

Lue lisää täältä: Kiintymystrauman kohtaaminen ja hoito – arjessa ja vastaanotolla

Ilmoittaudu täällä: Kiintymystrauman kohtaaminen ja hoito – arjessa ja vastaanotolla – 10.-11.10.2018. klo 9-15