Hatkaajaa ei saa hylätä


Jussi Sudenlehti & Raul Soisalo

Helsingin sanomat julkaisi ansiokkaan jutun 8.9.2019 nuorten hatkaamisesta eli omalla luvalla poistumisesta lastensuojeluyksiköistä. Jutun myötä esiin tuli nostetuksi haaste, joka meillä on yhteiskunnallisesti. Jutussa esitellyn Isoniemen tutkimuksen mukaan reilu pari tuhatta lasta oli vuosien 2013 ja 2014 aikana karkuteillä ja heistä noin 700 yli kolmekymmentä päivää. Eli järjestelmässämme on joukko lapsia, jotka ovat omillaan ilman kotia tai sijoituspaikkaa. Lastensuojeluyksikkö ei ole vankila. Vangit voivat karata. Lastensuojeluyksikön pitäisi olla koti. Alaikäisen lähteminen kodista ilman lupaa on haastava ongelma, mutta mistä se johtuu?

Jo pieni lapsi voi oireilla omassa perheessään “karkaamalla” perheestä. Jos tämä on säännöllistä, voidaan sitä pitää oireena siitä ympäristössä missä lapsi elää. Lapsen oire vaatii tarkastelua koko systeemistä, myös perheen ulkopuolelta, koska kyse voi olla siitä, että lapsi menee jotakin kohti sen sijaan että pakenisi jotakin. 

Onko lastensuojelussa jotain erityistä, joka saa nuoret hatkaamaan? 

Syyt voidaan jakaa karkeasti kolmeen kategoriaan: 

1. Eskapistiset syyt: jolloin paetaan sen hetkistä sietämättömältä tuntuvaa kokemusta, ei väliä niinkään minne – kunhan pääsee pois. Trauma- ja stressiperäisissä tilanteissa hatkailun primaarifunktio on usein eskapistinen ja sekundäärifunktio funktionaalinen.  

2. Opportunistiset syyt: jolloin ei niinkään välttämättä paeta, vaan mennään jotakin kohti, jonka arvioidaan sillä hetkellä olevan parempi vaihtoehto. 

3. Funktionaaliset eli välineelliset syyt: jolloin nuori käyttää “karkaamista” tietoisesti tai tiedostamatta johonkin tarkoitukseen ilman että se edellyttäisi sinällään eskapistisia tai opportunistisia syitä.

Missä määrin hatkaaminen on jostain sietämättömänä koetusta poispäin menemistä, missä määrin jotakin parempana koettua kohti menemistä? Entä missä määrin hatkaaminen on nuorelle keino johonkin muuhun.

Hylkäämiskokemuksia löytyy kaikkien sijoitettujen nuorten taustalla. Tällöin nuori käyttää karkaamistaan funktionaalisesti ikään kuin testinä, jolloin “karkaamalla” itse asiassa kysytään olenko minä tärkeä ja hylätäänkö minut, kun toimin tällä tavalla. Se on tietenkin äärimmäinen tapa etsiä vastausta siihen, mihin nuorella on aiempien kokemustensa valossa jo vahva esiymmärrys. Aikuiset eivät lopulta välitä. Karkaamalla mitattiin tällöin, miten tosissaan hänen ympärillään hääräävät ammattihenkilöt oikeasti ovat, eli ihmissuhteiden merkitystä sitä tällöin arvioidaan. Vaikka tämä lienee eittämättä keskeisin syy monella, tarkastelemme myös muita “karkaamisen” funktioita.

Ensikertalaiset ja jännityksen etsijät lähtevät matkaan etsien säpinää tylsänä kokemaansa arkeen. Uudet neurologiset tutkimukset murrosiästä tukevat tätä näkökulmaa. Murrosiässä nuoren aivot kokevat muutoksen mielihyväkeskuksissa, joka johtaa suuremman riskin oton tarpeeseen. Riskin ottamisesta tulee helposti osa arkipäivää, varsinkin kun monet nuoret ovat tottuneet korkeaan jännitystasoon jo aiemmassa elämässä ennen laitosta. Tähän porukkaan voidaan laskea myös ne, jotka lähtevät karkuun “vain huvitellakseen” ja ns. “copycat-karkailijat”, jotka ajattelevat sen kuuluvan asiaan lastensuojelussa. Eli joukossa on aina myös nuoria, jotka lähtevät reissuun muiden mukana. On myös olemassa joukkoilmiöitä, jolloin isompi joukko nuoria lähtee samaan aikaan. Syyt ovat silloin useimmiten yksikön ulkopuolella toimivat vetovoimatekijät.

Trauma- tai ahdistusperäiset syyt: Kliinisen kokemuksen perusteella ja traumateoriaan nojaten voimme väittää, että useimman hatkan taustalla ovat traumaperäiset syyt. Nuoren trauma aktivoituu illalla mieleen tunkeutuvina kuvina ja ääninä sekä levottomuutena ja ahdistuksena. Tämä laukaisee yleensä halun paeta tilanteen sietämättömyyttä. Traumaperäiseen stressiin liittyy usein myös turtuneisuuden kokemus, jolloin hatkaamisen ansiosta nuori tuntee olevansa elossa ja monet oireet -ahdistuneisuus mukaan lukien- voivat hetkellisesti helpottua. Traumaperäinen “karkaaminen” on luonteltaan eskapistista tai/ja funktionaalista.   

Addiktiot johtavat pakonomaiseen opportunistiseen tarpeeseen addiktion tyydyttämiseen. Huume- ja päihdeongelmat ovat lisääntyneet ja monessa yksikössä on hoidettavana addikteja, joiden ongelmaa ei ole tunnistettu. Nämä nuoret tarvitsisivat päihdelääketieteeseen perustuvaa hoitoa, jolloin he ovat avoimissa yksiköissä usein väärässä paikassa. Addiktioiden lisäksi yksiköissä asuvilla nuorilla tunnetaan myös heikkoa impulssikontrollia ja itsesäätelykyvyn heikkoutta. Itsesäätelykyky ei ole näiden nuorten osalta päässyt vielä riittävästi kehittymään ihmissuhteissa, joka on niiden kehittymiselle vähimmäisedellytys. 

Kapinoitsijat osoittavat lähtemällä funktionaalisesti, että he eivät hyväksy sijoitusta tai yksikön toimintaa. Selityksenä lähtemiselle on liian tiukat säännöt tai ärsyttävät aikuiset. Moni pyrkii karkureissullaan myös kotiin ja kodin piiriin, johon ei ole lupa huostaan otettuna mennä. Näissä tapauksissa hoitoprosessin logiikassa on jotain ontuvaa. Ongelmia voi olla myös henkilökunnassa ja rajoituksissa, jotka estävät nuorta liittymästä vertaisryhmäänsä. Osa nuorista on myös huolissaan kotona elävistä sisaruksista ja vanhemmista. 

“Karkailut” ovat suurempia kaupunkialueella sijaitsevissa laitoksissa. Biehalin ja Waden (2000) mukaan yksiköissä, joista karataan paljon, on merkittävästi vähemmän yhteisöllisyyttä verrattuna yksiköihin, joissa sitä on. Henkilöstön jaksaminen ja motivaatio vaikuttavat myös nuoren hatkailukynnyksen ylittymiseen. 

Vaikuttavin tekijä voi olla ihmissuhteiden kehittäminen yksikössä sekä yhteisölliset työtavat, jotka lisäävät sitoutumista. Tämä ei kuitenkaan luultavasti yksin riitä. 

Toinen haaste on hoitoprosessin logiikan puuttuminen. Nuori ei ymmärrä usein sitä logiikkaa, miksi hänet on sijoitettu jolloin sopeutuminen yksikköön ei välttämättä tapahdu koskaan. Joko prosessi on kiireellä hoidettu tai nuori ei pysty ottamaan vastaan tietoa siitä, miksi hänet on sijoitettu. Tämä hämennys näkyy karkailuna ja jatkuvana palaamisena primaarikotiin. Tilanteissa, joissa lapsi ja vanhemmat ovat vastustaneet sijoitusta, esiintyy “karkailuja” luonnollisesti enemmän.  

Tilanne, jossa poliisi ei etsi nuorta, sijoittava kunta vähentää päivämaksua tai yksikkö nostaa kätensä pystyyn, aiheutuu se mikä näkyi Helsingin sanomien haastattelemissa nuorissa. Kukaan ei etsi heitä ja heitä ei tosiasiassa kaipaa kukaan. Moneen kertaan hylätty nuori on yrittänyt viimeisen kerran testata tilanteensa, ja järjestelmä on osoittanut nuoren ennusteen oikeaksi. Hylätty hylätään uudelleen ja uudelleen. Oire, joka on ollut alunperin joko harmiton leikki, hylkäämiskokemuksen toisintaminen tai ahdistusperäinen ratkaisuyritys muodostuu hylkäämiseksi. Mitä pidempään tämä ongelma jatkuu, sen suuremmaksi tulevat riskit väkivallasta, rikoksista ja hyväksikäytöstä. 

Ratkaisuja: 

  • Yksikölle annetaan lisää resurssia hatkaajan etsimiseen. Etsiminen olisi hyvä suorittaa sen tahon toimesta, jolla on hoitovastuu nuoresta ja jossa suhdeperustainen työ nuoren kanssa tehdään. Karkureissun jälkeen pitäisi tarkastella motiiveja myös eri lähtökohdista ja selvittää karkaamisen yksilöllisiä syitä. Myös yksikön käytäntöjä on syytä tarkastella, koska traumatisoitunut nuori vastustaa pitkään ja tiukasti kaikenlaista vuorovaikutusta hoitaviin aikuisiin. Nämä ovat juurikin niitä testejä, joista tulisi päästä läpi. Nyt niistä pääsääntöisesti ei päästä.  
  • Henkilökuntaa koulutetaan ymmärtämään hatkaamisen moninaiset syyt ja erilaiset reagointitavat niihin. Koulutus ei yksin riitä, vaan sen lisäksi tarvitaan johto, joka osaa tukea työntekijöitään sietämään sitä ahdistusta, joka on osana, kun nuori testaillessaan kaikin voimin vastustaa vuorovaikutusta ja suhdetta. Tässä tarvitaan myös lainsäätäjiltä ymmärrystä, että itsemääräämisoikeus ei voi toteutua ilman itsemääräämisen edellytyksiä, jotka näiltä nuorilta puuttuvat täysin.
  • Sijoituspaikan valitseminen tulisi tehdä harkitummin. Se vaatii riskien ja taustojen tunnistamista sekä addiktiotyyppisten ja selkeästi traumaperäisten hoitojen lopettamista liian avoimissa yksiköissä, joissa henkilöstöltä puuttuu alan lisäkoulutus.  
  • Karkaamisen jälkeinen selvitystyö tulisi tehdä yhdessä yksikön ja sosiaalityöntekijän johtamana, suurempaa verkostoa ja systeemiä unohtamatta. Näissä tapauksissa saattaisi olla hyvin hyödyllistä konsultoida systeemisen hoidon erityisasiantuntijoita prosessikonsultteina. 

Näyttää siltä, että omille teilleen lähteviä nuoria tulee olemaan systeemissä vielä pitkään. Heidän toimintansa tulisi kuitenkin nähdä haasteena tehdä rakenteellisia muutoksia lastensuojelussa, lisätä asiantuntemusta ja ammattihenkilöiden työnohjausta sekä tarpeena syventää yhteistyötä eri tahojen välillä ja joskus myös sijoituspaikkojen tarkempaa valintaa. 

Ennen kaikkea lastensuojelun tulee palvella lapsen perusturvallisuuden tunteen korjaamista ja tarjota turvaa. Tässä tapauksessa se tarkoittaa sitä, että on oltava se joku välittävien aikuisten porukka, joka ei luovuta eikä milloinkaan luovu toivosta pitkänkään ajan jälkeen, vaikka nuoren käyttämä keino sitä kokeilla olisi kuinka äärimmäinen tahansa.

Jussi Sudenlehti

Psykoterapeutti, työnohjaaja, Suomen Psykologisen Instituutin lastensuojelumetodiikan johtava kouluttaja, jussi.sudenlehti@psyk.fi  

Raul Soisalo

Kouluttajapsykoterapeutti VET, työnohjaajakouluttaja, Suomen Psykologisen Instituutin johtaja, raul.soisalo@psyk.fi 

Suomen Psykologinen Instituutti tarjoaa uraa uurtavaa koulutusta psykiatrisessa lastensuojelutyössä. Lisätietoja täältä