Lasten osallistuminen

Osallinen lapsi

Mistä tunnistan osallisuuden? Mistä tunnistan, toteutuuko lapsen osallisuus? Mitä lapsen osallisuudella milloinkin tarkoitetaan?

Osallisuus on ennen kaikkea tunne, jonka ihminen kokee ollessaan aidosti osallisena yhteisössä, sekä tunne siitä, että on mahdollisuus vaikuttaa itseä tai yhteisöä koskevissa asioissa. Osallisuus on kuitenkin lapselle vapaaehtoista. Osallisuus ei kuitenkaan ole sama asia kuin osallistuminen. Lapsi, joka osallistuu toimintaan ulkoa ohjatusti ei välttämättä koe osallisuutta, ja lapsi, joka omista lähtökohdistaan valitsee olla osallistumatta, voi hyvinkin kokea olevansa osallinen.

Paikoin on lapsen osallisuus ymmärretty – joko tahallaan tai tiedostamatta – melko nurinkurisesti väärin ihan ammatti-ihmistenkin toimesta. Lapsen osallisuuden edistäminen on tällöin rinnastettu virheellisesti rajattomuuteen ja siihen, että lapset saisivat päättää itse kaikesta. Osallisuuskasvatusta on kritisoitu julkisissa keskustelupalstoissa virheellisesti siitä, että tällaisella kasvatuksella kasvatetaan…lapsia, jotka saavat tehdä mitä lystää, …lapsia, joiden ei tarvitse kuunnella eikä kunnioittaa ketään eikä mitään, …lapsia, joiden ei koskaan tarvitse tehdä mitään, mitä he eivät halua.

Totuus on kuitenkin taruakin ihmeellisempää. Osallisuus lähtee jokaisen lapsen omista lähtökohdista ja mielenkiinnon kohteista. Lasten osallisuuden toteutuminen edellyttää aikuisia, jotka osaavat antaa rakkautta ja mahdollistaa myös rajat. Kyse on jokaisen lapsen kuulemisesta lapselle sopivalla tavalla, mutta myös aikuisten herkkyydestä ja ammattitaidosta havainnoida lasta ja hänelle merkityksellisiä asioita ja mielenkiinnon kohteita ja antaa lapselle mahdollisuuksia osallistua toimintaan omalla tavallaan ja omista lähtökohdistaan käsin.

Kasvattajan Tehtävä

Kasvattajan tehtävänä on olla herkkänä tukemaan jokaisen kuulumista yhteisöön ja mahdollistaa jokaisen äänen kuuluminen. Ilman riittäviä rajoja tämä ei ole mahdollista. Tiedostamisen arvoista on, että jos esimerkiksi säännölliset lasten kokoukset tai osastopalaveri-tyyppiset ratkaisut ovat pääasiallisia foorumeita lasten osallisuuden varmistamiselle, saattaa olla, ettei ujompien ja arempien lasten äänet tule niissä lainkaan kuuluviin eivätkä heidän näkemyksensä lainkaan näkyviin. Näiden lasten ääni voi sen sijaan tulla hyvinkin kuuluviin verrattain epäformaaleimmissa konteksteissa, kuten ruokapöytäkeskusteluissa tai arkisemman leikin lomassa. 

Ammattikasvattajina lasten osallisuuden pohdinta johdattaa meidät nopeasti kasvatusfilosofisten peruskysymysten äärelle. Millaisia eväitä haluamme lapselle tarjota sijoituksen aikana? Minkälaisia taitoja haluamme lasten oppivan? Minkälaisia kokemuksia haluamme heille mahdollistaa? Sitäkin olisi uskallettava pohtia, ovatko nämä niitä taitoja, joita tämän päivän maailmassa ylipäätään tarvitaan ja arvostetaan? Sitten onkin vakavan itsetutkiskelun ja peiliin katsomisen paikka. Miten kasvatustyö sijaishuollossa, ammatillisissa perhekodeissa, vastaa tähän, ts. minkälaisilla menetelmillä vastaamme näihin tavoitteisiin?

Jos ja kun tavoitteena on innovatiiviset, sosiaalisesti taitavat, psykoemotionaalisesti tasapainoiset, omilla aivoillaan ajattelevat, aktiiviset ja vaikuttavat kansalaiset, niin kuinka vaikuttavaa työmme on? Missä määrin toiminnassamme tarjoutuu kuitenkin -usein tiedostamatta- enemmän tai vähemmän aikuisten toimesta valmiiksi ajateltu arki?

Ilman tietoa omista asioista, oikeuksista ja mahdollisuuksista, ei voi olla aitoa osallisuuttakaan. THL:n osallistuskyselyssä lapset ja nuoret toivat esimerkkinä esiin mm. tapahtumat, joissa lapsen asioiden äärelle kerääntyy useita (enemmän tai vähemmän vieraita) aikuisia, joiden puheessa vilisee vieraita termejä.  Lukuisiin tällaisiin tapaamisiin osallistuneena ammattiaikuisena voin vilpittömästi todeta, ettei niiden asetelma ole lainkaan omiaan edistämään lapsen osallisuutta, vaan pikemminkin päin vastoin. On hyvin ymmärrettävää, että lapset ja nuoret kokivat, että olisi parempi, jos asioista kerrottaisiin heille rauhassa ja sen tekisi lapselle tai nuorelle tuttu aikuinen. Ajoitus ja annostelu on tärkeää. Jos niissä epäonnistuu, ei tieto omista asioista tavoita. Se on kuitenkin osallisuuden kulmakivi. 

 Arki on täynnä aikuisten kehittelemiä normeja ja sääntöjä.

Pienenkin lapsen kyky omiin, perusteltuihin valintoihin ja oman toiminnan säätelyyn kehittyy mitä parhaimmin jokapäiväisissä, toistuvissa tilanteissa – eli arjessa. Silti tämä arki on yllättävän täynnä aikuisten kehittelemiä enemmän tai vähemmän harkittuja normeja ja sääntöjä.

Esimerkkinä vaikkapa unikaverisäännöt, joita tällä alalla riittää: saa olla vain yksi unikaveri, ei saa olla kovaa unikaveria, ei saa olla ääntelevää unikaveria, ei saa olla liian isoa unikaveria, eikä saa missään nimessä olla montaa unikaveria. Unikaveria ei saa ottaa ruokapöytään, eikä vessaan, eikä leikkeihin ja niin edelleen. Kuulin eräästä lapsesta, joka nukkui tietyssä vaiheessa ison teippirullan kanssa ja tämä varmasti on aikuisten näkövinkkelistä hölmöimpiä unikaverivalintoja, joihin on törmännyt, mutta mikähän minä olen aikuisena määrittämään, että juuri se pehmeä pupu olisi lapsen kannalta jotenkin parempi, turvallisempi ja perustellumpi valinta kuin vaikkapa se teippirulla. Laaja-alainen osaaminen, kuten ajattelu ja itsestä huolehtimisen taidot kehittyvät pienillä omilla valinnoilla ja oman ajattelun tukemisella: millaisilla vaatteilla olisi hyvä mennä ulos tai kenen vieressä ruokailussa olisi hyvä istua, jne. 

Kaikenlaisia sääntöjä

Eräässä työryhmässä uskallettiin pohtia ruokailua ja he löysivätkin ihan hirvittävän määrän osin jopa tiedostamattomia sääntöjä: maidon ja leivän saa vasta ruoan jälkeen, leipä pitää voidella tietylle puolelle, jos ei ole syönyt kaikkea ei saa leipää, jos on jo ottanut leipää ei saa enää lisää ruokaa, mutta jos haluaa toisen leivän, täytyy ottaa tässä välissä lisää ruokaa ja ehkä sen hölmöimmän; että ksylitolipastillia tai purkkaa ei saa ellei ole syönyt kunnolla, aivan kuin se olisi joku palkinto syömisestä. Sitä, miltä maailman ajalta nuo säännöt olivat peräisin emme tiedä, mutta työryhmässä oli näitä sääntöjä tunnollisesti noudatettu ja sisäistetty vuosien varrella miettimättä yhtään miksi. Eikä liene yllätys, että luopumalla näistä säännöistä muuttui koko ruokailu miellyttävämmäksi ja kaikin puolin rauhallisemmaksi sekä merkityksellisemmäksi tilanteeksi, jossa ytimessä eivät olleet säännöt ja niiden valvominen vaan mukava hetki ruoan äärellä.

Entäpä maistamisen mantra? Kun vaadimme maistamaan kaikkea, lapsista tulee parempia ruokailijoita. Onko se niin? Entä jos lapsi ei oikeasti halua maistaa, tehdäänkö maistamisesta jokin mörkö vai luotetaanko, että ehkä tämäkin lapsi uskaltaa ilman pakkoa maistaa myöhemmin – ja ellei uskaltaisikaan, niin ei se maailma siihen kaadu. Uusia makuja voi opetella aikuisenakin. Houkuttelu ja innostaminen on eri asia kuin se, että joku seisoo vieressä vaatimassa, että kaikkea varmasti maistetaan. Entä milloin on maistanut riittävästi? Jos puuro ällöttää jo kaksivuotiaana, pitääkö sitä maistaa joka aamu vielä eskarissakin? Onko se enää maistamista vai kenties vallankäyttöä?

Vuorovaikutusvälineitä lasten ja nuorten kanssa keskusteluun kurssi voi antaa sinulle kaikki mitä tarvitset jos haluat enemmän tietoa kuinka keskustelet eri ikäisten kanssa.

Raul Soisalo

Kliininen pari-, perhe ja yksilöpsykoterapeutti (lapset, nuoret, aikuiset), kouluttajapsykoterapeutti VET, työnohjaaja, Suomen Psykologisen Instituutin johtaja