Väitöskirjan 3 keskeistä löydöstä

1. Terapiaprosessin alku on kriittinen

GERGOV aloittaa kenties keskeisimmästä löydöksestään.

”Tutkimuksessa kävi ilmi, että hoidosta oli enemmän hyötyä, jos sitä annettiin tiiviimmin. Meidän pitäisi tarjota psykoterapeuttista hoitoa mahdollisimman aikaisessa vaiheessa ja mieluusti niin, että sitä olisi ainakin alkuun useampi kerta viikossa.”

Myös yleisen tutkimustiedon valossa tiedetään, että jos psykoterapeuttista hoitoa pystytään antamaan heti ongelmien alkuvaiheessa, useinkaan ei tarvita niin pitkää hoitojaksoa ja tulokset paranemisen osalta ovat parempia. Gergovin tutkimuksessa suurimmat vaikutukset oireiden vähenemisessä tapahtuivat jo puolen vuoden terapiajaksolla, mikä voisi oikein ajoitettuna riittää monen potilaan kohdalla.

”Jos hoitoa joutuu odottelemaan kauan, tilanne usein monimutkaistuu ja tarvitaan pidempiä hoitoja.”

2. Terapiasuhde ja ensivaikutelma asiakkaan näkökylmasta oleellinen

TOINEN asia, josta Gergovin tutkimustulosten perusteella puhutaan liian vähän, on psykoterapeutin ja hoidettavan nuoren välinen suhde. Mikäli suhde jää heikoksi, jää sellaiseksi usein hoidon lopputuloskin.

Gergovin tutkimukseen osallistuneet potilaat ja terapeutit täyttivät yhteistyösuhteen arviointilomakkeita, joista selvisi, mitä kumpikin osapuoli suhteesta ajatteli. Terapeutti ja nuori eivät nähneet toistensa vastauksia.

”Kiinnostavaa oli se, että usein terapeutin ja nuoren arviot suhteesta eivät olleet yhtenäisiä.”

Gergovin mukaan nykysysteemi painottaa usein ammattilaisten arviota terapian sujumisesta. Parempi ennuste hyville hoitotuloksille on kuitenkin nuoren potilaan oma arvio. Siksi Gergov kannustaisi käyttämään hoitojen seuraamisessa oiremittareiden lisäksi myös tämänkaltaisia ulkoisia mittareita, joista terapiassa olisi hyvä keskustella.

TUTKIMUKSESTA kävi myös ilmi, että terapeutin ja nuoren välinen suhde oli paljolti kiinni ensivaikutelmasta. Jos yhteistyö alkoi hyvin, suhde pysyi hyvänä. Jos terapian alussa oli vaikeuksia, vaikeudet saattoivat pysyä mukana läpi terapiajakson.

“Erityisesti nuorille voi olla hyvin hankala ottaa terapiassa puheeksi, että yhteistyössä olisi jotakin viilattavaa. Siksi olisi tärkeää kuulla ja aktiivisesti kysyä myös nuorten mietteitä hoidon toimivuudesta.”

Tärkeää on myös se, että terapeutti ja nuori asettavat yhteiset tavoitteet, jotka molemmat allekirjoittavat. Melko yleistä on esimerkiksi se, että terapeutti pyrkii selvittämään pahan olon syitä, kun nuori tavoittelee vain nopeaa pahasta olosta irtipääsyä.

3. Nuoren oma rooli terapiaprossessissa tulee tehdä alusta pitäen selväksi

KOLMANTENA päätuloksenaan Gergov nostaa esiin nuoren omat odotukset siitä, mikä on hänen oma roolinsa psykoterapiassa.

Gergovin mukaan toisinaan käy niin, että nuori odottaa terapeutilta jonkinlaista taikatemppua, joka saisi mielen kirkastumaan. Niin se ei mene.

”Jos nuori ajattelee, että paranemisesta on vastuussa terapeutti tai jokin muu ulkoinen tekijä, on todennäköisempää, ettei hän hyödy hoidosta tai keskeyttää sen. Nuoren on sisäistettävä, että hän on itse se aktiivinen toimija, jonka on tehtävä duunia. Terapeutti on vain auttamassa nuorta tilanteen ratkaisemisessa”, Gergov selvittää.

”Terapeutti ei voi vain kaataa hoitoa nuoren päälle.”

Gergovin mielestä lääke tähän harhaan on nuoren ”ennakkomotivointi”. Hoitoon ohjaavan tahon on käytettävä aikaa ja vaivaa siihen, että nuori ymmärtää oman roolinsa psykoterapiassa.

”On itse asiassa melko yleistä ajatella niin, että mielenterveyshoidon voi ikään kuin ulkoistaa jollekin muulle. Sitten voi helposti tulla pettymys, ettei hoito toimikaan, vaikkei itse ole ollut vielä valmis työskentelemään muutoksen eteen.”

PERUSTEELLISEN tutkimustyön, koulutuksen ja käytännön kokemuksen perusteella Gergovia on turvallista nimittää nuorten mielenterveysongelmien asiantuntijaksi. Jos kuvitellaan niinkin spekulatiivinen tilanne, että hän saisi hetkellisesti diktaattorin valtaoikeudet, miten hän kehittäisi paljon parjattua järjestelmää?

Gergovin mukaan ensinnäkin ennaltaehkäisevää työtä ja nuorten matalan kynnyksen mielenterveyspalveluita pitäisi vahvistaa. Kuten sanottua, ongelmat ovat usein yksinkertaisempia, jos niiden kimppuun päästään heti alkuvaiheessa.

”Monen nuoren kokemus on tällä hetkellä se, että mielenterveyspalveluiden piiriin on vaikea päästä. Se on ihan oikea kokemus ja nostaa kynnystä entisestään.”

Lisäksi Gergovin mukaan tulisi miettiä, onko nuorten lievemmille mielenterveysongelmille saatavilla tällä hetkellä riittävästi hoitoa.

”Meiltä puuttuu taso oppilashuollon ja erikoissairaanhoidon välistä. Erikoissairaanhoito on jo ’järeää psykiatriaa’. Myös aikuiset tarvitsisivat apua elämän kriisikohtiin, vaikkapa ihmissuhdeongelmiin, jo ennen kuin niistä kehittyy mielenterveyden häiriöitä, ja häiriöitä pitäisi päästä hoitamaan mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.”

Lopuksi Gergov sanoo, miksi nuorten mielenterveystyössä ollaan usein liian myöhässä.

”Perustason resursseja pitäisi olla yksinkertaisesti enemmän. Jostain syystä mielenterveystyö ja ennaltaehkäisy jäävät aina jalkoihin, kun terveydenhuollon rahavirtoja jaetaan, vaikka kaikki ovat paperilla samaa mieltä siitä, että niihin tulisi panostaa.”

Onnittelut Vera Gergoville erinomaisesta työstä!

Suomalainen mielenterveyspolitiikka on unohtanut vakavasti sairaat ihmiset

Hyvin voimisen ja ennaltaehkäisemisen eetos on ohjannut huomiota pois vakavasti sairaiden aseman kohentamisesta suomalaisessa mielenterveyspolitiikassa, väitöstutkija Karoliina Ahonen Helsingin yliopiston teologisesta tiedekunnasta arvioi. Mielenterveyden häiriöön sairastuneiden ihmisoikeuksia ei voi edistää, mikäli yhteiskunnan syrjäyttäviin tekijöihin ei puututa.

Karoliina Ahonen on tutkinut väitöskirjassaan suomalaisen mielenterveyspolitiikan muodostumista mielisairaaloiden lakkauttamisen jälkeen. Hän on selvittänyt, miten julkinen valta on pyrkinyt turvaamaan kansalaisten perus- ja ihmisoikeudet mielenterveystyötä ohjatessaan.

Mielisairaaloita ryhdyttiin purkamaan Suomessa 1980-luvulla kansainvälisen esimerkin mukaan. Muutos liittyi laajempaan laitoshoidon alasajoon, missä julkisia palveluita haluttiin keventää ja tehostaa. Mielisairaalat tulivat yhteiskunnalle kalliiksi. Toisaalta psykiatrinen hoito myös kehittyi sekä ihmisoikeusajattelun vahvistumisen myötä että lääketieteellisestä näkökulmasta.

– Lisäksi syntyi uudenlaisia lääkkeitä, jotka mahdollistivat avohoitoon siirtymisen, Ahonen kertoo.

Muutoksilla oli vaikutuksensa. Mielenterveyspolitiikan painopiste siirtyi vakavasti sairaiden ihmis- ja perusoikeuksien turvaamisesta koko väestön mielenterveyden ja hyvinvoinnin hallintaan.

– Suomalainen mielenterveyspolitiikka on ollut terveyden edistämiseen, ennaltaehkäisemiseen ja hoidon kehittämiseen keskittyvää hyvinvointivaltion politiikkaa. Hyvinvointivaltio tarvitsi terveitä ja työkykyisiä kansalaisia. Vakavasti sairaiden ihmis- ja perusoikeuksia ei ole onnistuttu turvaamaan palvelujärjestelmään keskittyneen kehittämistyön avulla, sillä palvelujärjestelmää on kehitetty kyvykkäille ja aktiivisille kansalaisille. Vakavasti sairaat eivät ole pystyneet hyödyntämään tällaista järjestelmää, Ahonen toteaa.

Mielenterveyden häiriöön sairastuneiden ihmisoikeuksia ei voi edistää, mikäli yhteiskunnan syrjäyttäviin tekijöihin ei puututa

Mielenterveystyön kehittämiseen liittyvät ihmisoikeuskysymykset keskittyvät Ahosen mielestä tällä hetkellä ennakkoluuloja vastaan kamppailemiseen ja asennevaikuttamiseen. Sen sijaan huomiota tulisi kiinnittää hänen mukaansa pikemminkin syrjinnän ja ihmisoikeusrikkomusten selvittämiseen ja estämiseen.

– Nyt yhdessäkään julkisen vallan poliittisessa ohjausasiakirjassa ei analysoida systemaattisesti, millaisia tuloksia mielenterveyspolitiikalla on saavutettu ja mitkä ovat konkreettiset toimenpiteet tai mitattavat tavoitteet ihmisoikeuksien turvaamiseksi.

– Esimerkiksi avohoitoa mielenterveyspolitiikan keinona ei ole kyseenalaistettu missään vaiheessa. Myöskään avohoidon alkuperäisen tavoitteen, ihmisoikeuksien vahvistamisen, toteutumista ei ole arvioitu, väittelijä sanoo.

Ahosen mukaan julkinen valta olisi voinut ohjata mielenterveyspolitiikkaa toisin. Yhteiskunnallisten tieteenalojen tutkijoiden olisi myös hänen mielestään kiinnostuttava lääketieteellisen lähestymistavan hallitsemassa mielenterveystyössä nykyistä vahvemmin siitä, miten mielenterveyden häiriöön sairastuneiden ihmis- ja perusoikeudet toteutuvat.

– Mielenterveyspolitiikan tulisi taata ihmisille resurssit yhteiskunnallisen toimijuuden toteuttamiseen sekä itsestään ja läheisistään huolen pitämiseen. Muutosta tarvitaan esimerkiksi palkkatyöstä ja yhteisöistä syrjäytymiseen sekä puutteellisiin asumisoloihin, väittelijä toteaa.